Mutta nuori tyttö, jossa heräsi äkkiä kilpailuvaisto, uskalsi sanoa:
— Minun mielestäni ei ole.
— Mitä? Etkö sinä pidä häntä kauniina?
— En, hänen kasvonsa ovat aivan kuin musteeseen kastetut.
Herttuatar nauroi ihastuneena.
— Mainiota, pikkuiseni, siinä nyt jo kymmenen vuotta puolet Parisin miehistä ovat olleet hurmaantuneina ihastuksesta tätä neekerinaista kohtaan! Minä luulen, että he pitävät meitä pilkkanaan. Kas, katsohan pikemmin kreivitär Lochristia.
Yksin, valkean villakoiran kanssa, suuressa avonaisessa vaunussa, hienona kuin miniatyrimaalaus, istui vaaleaverinen, ruskeasilmäinen nainen, jonka viehättävät piirteet jo viisi tai kuusi vuotta samalla tapaa olivat olleet hänen puolustajiensa ihastuksen huudahdusten aiheena, ja tervehti kiinteäksi käynyt hymy huulillaan.
Mutta Annette ei näyttänyt vieläkään riemastuneen.
— Oi! virkkoi hän, hänhän ei ole enää viehkeä. Bertin, joka tavallisesti jokapäiväisissä, näihin kahteen kilpailijaan johtuneissa keskusteluissa, ei kannattanut ollenkaan kreivitärtä, suuttui äkkiä nuoren tytön suvaitsemattomuudesta.
— Lempo vieköön, sanoi hän, pidettäköön hänestä enemmän tai vähemmän, viehättävä hän on, ja minä toivon sinun tulevan yhtä kauniiksi kuin hän.