— Sallikaa toki hänen sanoa ajatuksensa, puuttui puheeseen herttuatar. Te huomaatte vain naiset, jotka ovat täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Tämä lapsi on oikeassa, te ylistätte vain lakastuneita.
Bertin huudahti:
— Anteeksi, nainen ei ole todella kaunis, ennenkuin myöhemmin, silloin kun koko hänen ilmeikkyytensä on tullut esille.
Kehittäen sitä ajatusta, että ensimäinen viehkeys on vain yhä kypsyvän kauneuden ulkonainen kiilto, hän todisti, että hienoston miehet eivät erehtyneet kiinnittäessään vain hiukan huomiota nuoriin naisiin heidän loistokaudellaan, ja että he ovat oikeassa julistaessaan naiset kauniiksi vasta heidän kukoistuksensa viimeisellä aikakaudella.
Kreivitär, ollen hyvin mielissään, virkahti:
— Hän on oikeassa, hän arvostelee taiteilijana. Nuoret kasvot ovat hyvin sievät, mutta aina jonkun verran jokapäiväiset.
Ja maalari väitti edelleen osoittaen milloin kasvot menettäen vähitellen nuoruuden epämääräistä suloa, saavat lopullisen muotonsa, luonteensa ja ilmeensä.
Joka sanan jälkeen kreivitär vakuutettuna nyökkäsi hiljaa päätään myöntäen oikeaksi maalarin mielipiteet: ja mitä enemmän Bertin vakuutti oikeudessa puhuvan asianajajan lämmöllä, rikoksesta epäillyn ja asiaansa puolustavan eloisuudella, sitä enemmän kreivitär ilmaisi hyväksymistään katsein ja elein, ikäänkuin he olisivat liittoutuneet tukemaan toisiaan yhteisessä vaarassa, puolustautumaan uhkaavaa ja väärää mielipidettä vastaan. Annette ei kuunnellut heitä ollenkaan kokonaan vaipuneena katselemiseen. Hänen usein naurunhaluiset kasvonsa olivat muuttuneet vakaviksi, ja hän ei puhunut enää mitään tämän iloisen liikkeenvilinän huumaamana. Tämä aurinko, nämä lehdet, nämä ajoneuvot, tämä kaunis, rikas ja iloinen elämä, kaikki se oli häntä varten.
Joka päivä hän voisi tulla näin tänne vuorostansa kaikille tuttuna, kaikkien tervehtimänä ja kadehtimana; miehet osoittaen häntä ehken sanoisivat, että hän oli kaunis. Hän haki miesten ja naisten joukosta ne, jotka näyttivät hänestä kaikkein hienoimmilta, ja kysyi aina heidän nimeänsä välittämättä muusta kuin tavujen yhdistelmästä, jotka toisinaan herättivät hänessä kunnioituksen ja ihailun kaiun, kun hän oli lukenut ne usein sanomalehdistä tai historiasta. Hän ei tottunut tähän kuuluisuuksien ohikulkuun, eikä edes voinut täydellisesti uskoa, että se oli todellinen, aivan kuin jos hän olisi ollut katsomassa jotakin teatteriesitystä. Vuokra-ajurit herättivät hänessä inhonsekaista halveksimista, vaivasivat ja harmittivat häntä, ja hän sanoi äkkiä:
— Minun mielestäni ei pitäisi tänne päästää muita kuin yksityisiä ajoneuvoja.