— Mikäs tämä on?
— Eräs pastellimaalaus, jonka olen aloittanut, ruhtinatar de
Pontèven kuva.
— Te tiedätte — sanoi kreivitär vakavasti, että jos te uudestaan ryhdytte tekemään naisten muotokuvia, minä tulen sulkemaan teidän ateljeenne. Tiedän liian hyvin, mihin se johtaa — tuo työ.
— Oh! virkkoi taiteilija, ei tehdä toista kertaa Anyn muotokuvaa.
— Toivon sitä kernaasti.
Hän tarkasteli aloitettua pastellia kuten nainen ainakin, joka ymmärtää taidekysymyksiä. Hän eteni, lähestyi, suojasi silmiään kädellään, haki paikan, josta luonnos oli parhaiten valaistu, sitten hän selitti olevansa tyytyväinen siihen.
— Se on aika hyvä. Teille onnistuu pastelli erittäin hyvin.
— Niinkö arvelette?
— Niin, se on arkaluontoista taidetta, jossa tarvitaan paljon hienostunutta aistia. Se ei ole tehty maalaustaiteen tuhruksia varten.
Jo kaksitoista vuotta oli kreivitär kiihoittanut Bertinin taipumusta hienostuneeseen taiteeseen, vastustanut hänen palaamistaan yksinkertaiseen todellisuuteen, ja ylhäisön hienoudenmietteillään hän oli hellävaroin ajanut Bertiniä vähän maneerimaiseen ja teennäiseen sulouden ihanteeseen.