Kreivitär kysyi:
— Minkälainen hän on, tuo ruhtinatar?
Bertinin täytyi selittää tuhansia kaikenlaisia yksityisseikkoja, joista naisten mustasukkainen ja kekseliäs uteliaisuus pitää, kulkien vaatetushuomioista ja huomautuksista aina ajatuksiin hänen henkisistä kyvyistään ja ominaisuuksistaan.
Ja yhtäkkiä kreivitär kysyi:
— Keimaileeko hän kanssanne?
Bertin nauroi ja vannoi, ettei sellaista tapahtunut. Silloin asettaen molemmat kätensä taiteilijan olkapäille, kreivitär katseli häntä tarkasti silmiin. Kuulusteluninto saattoi väräjämään pyöreän silmäterän sinisessä iriksessä, jossa oli tuskin huomattavia mustia pilkkuja kuin kirjoitusmustetahroja.
Kreivitär kuiskaili uudestaan:
— Onko aivan totta, ettei hän keimaile?
— Oh, on aivan totta. Kreivitär lisäsi:
— Olen muuten rauhallinen. Te ette tule rakastamaan ketään muuta kuin minua nyt. Toisiin nähden se on lopussa. On liian myöhäistä, ystävä parkani.