Bertiniä hipaisi tuo kevyt vilunväristys, joka koskettaa vakaantuneessa iässä olevien ihmisten sydämiä, kun heille puhutaan heidän iästään ja hän mutisi:
— Tänään, huomenna, samoin kuin eilen, ei ole ollut eikä tule olemaan ketään muuta minun elämässäni kuin te, Any.
Kreivitär tarttui silloin hänen käsivarteensa ja kääntyen takaisin sohvalle päin asetti hänet istumaan siihen viereensä.
— Mitä te ajattelitte?
— Haen taulun aihetta.
— Mitä sitten?
— En tiedä, koska haen.
— Mitä olette tehnyt näinä päivinä?
Bertinin täytyi kertoa hänelle keitä vieraita hänellä oli käynyt, kaikki päivälliset ja illalliset, keskustelut ja juorut. Heitä huvitti muuten molempia kaikki nämä ylhäisen seurapiirin mitättömät perheasiat. Pienet kilpakosiskelut, tunnetut tai epäillyt suhteet, tuhat kertaa toistetut ja tuhat kertaa kuullut arvostelut samoista henkilöistä, samoista tapahtumista ja samoista mielipiteistä, tempasivat mukanansa ja upottivat heidän henkensä siihen sekavaan ja levottomaan virtaan, jota kutsutaan parisilaiselämäksi. Tuntien kaikki ihmiset kaikissa seurapiireissä, Bertin taiteilijana, jolle kaikki ovet olivat avoinna, kreivitär vanhoillisen edustajan komeana vaimona, olivat harjaantuneet tuossa hienossa, jokapäiväisessä, rakastettavan pahansuovassa, hyödyttömän henkevässä, yleisesti suositussa ranskalaisen juttelun taidossa, joka tuottaa erikoisen ja hyvin kadehditun maineen niille, joiden kieli helposti taipuu tähän panettelevaan lörpöttelyyn.
— Milloin tulette meille päivällisille? — kysyi kreivitär äkkiä.