Sitten se laajeni, piteni kaukaiseksi matkaksi, noiden kahden naisen yhä istuessa hänen edessään milloin rautatiellä, milloin outojen hotellien pöydässä. Koko tämän soittoesityksen aikana seurasivat he häntä näin, aivankuin he olisivat tämän kirkkaassa auringonvalossa tehdyn huviajelun aikana painaneet kasvojensa kuvan hänen silmänsä näköpohjaan.
Hiljaisuus, sitten liikutettujen tuolien kolina ja äänet kartoittivat uniusvan, ja hän huomasi ympärillään yhä uinahtelevina neljä ystäväänsä alkuperäisissä tarkkaavaisissa asennoissaan, mutta vaan uneen vaipuneina.
Kun hän oli heidät herättänyt, sanoi hän:
— No, mitä nyt teemme?
— Minä, vastasi kursailematta Rocdiane, haluan vielä hiukan nukkua täällä.
— Ja minä myöskin, lausui Landa.
Bertin nousi:
— No niin, minä puolestani menen kotiin, olen hiukan väsynyt.
Hän tunsi itsensä päinvastoin hyvin virkeäksi, mutta halusi mennä pois, koska hän entisestä kokemuksestaan tunsi, miten illat klubissa loppuivat — baccarapöydän ääressä —, ja sitä hän pelkäsi.
Hän meni siis kotiin, ja hermostuneen yön jälkeen, sellaisen yön, joka saattaa taiteilijat siihen aivotoiminnan tilaan, jota kutsutaan innoitukseksi, hän seuraavana päivänä päätti jäädä kotiin ja työskennellä iltaan saakka.