Siitä tuli erinomainen päivä, noita helpon tuotannon päiviä, jolloin ajatus tuntuu laskeutuvan käsiin ja itsestään kiinnittyvän kankaalle.
Ovet suljettuina, maailmasta erotettuna hiljaisessa asunnossaan, johon ei päästetty ketään, ateljeen ystävällisessä rauhassa, silmä kirkkaana, mieli selkeänä, ylen kiihoitettuna, hän nautti tuota onnea, joka on suotu vain taiteilijoille, nimittäin riemulla luoda teoksensa. Ei mitään muuta enää ollut olemassa häntä varten näiden työnhetkien aikana, kuin se kangaspalanen, jossa syntyi kuva hänen siveltimensä hyväilevistä kosketuksista, ja hänet täytti näinä runsaan tuotannon hetkinä päihtyvän ja leviävän, voimakkaasti kuohuvan elämän outo ja hyvä tunne. Illalla hän oli niin nääntynyt kuin terveellisen rasituksen jälkeen, ja hän meni nukkumaan täynnä hauskoja ajatuksia seuraavan päivän aamiaisista. Pöytä oli kukin koristettu, ruokalista hyvin valikoitu rouva de Guilleroylle, joka oli hieno herkuttelija, ja huolimatta tarmokkaista vastustuksista, jotka eivät kuitenkaan kestäneet kauan, taiteilija pakotti vieraansa juomaan sampanjaa.
— Pienokainen päihtyy, sanoi kreivitär.
Herttuatar vastasi suopeana:
— Hyvä Jumala! Täytyyhän hänen kuitenkin joskus ensikerran päihtyä.
Palatessaan ateljeehen kaikki tunsivat olevansa hiukan tuon kevyen iloisuuden vallassa, joka kohottaa ihmistä aivan kuin siivet kasvaisivat jalkoihin.
Herttuattaren ja kreivittären, joilla oli Ranskan äitien komitean kokous, piti saattaa nuori tyttö kotiin ennenkuin menivät sinne, mutta Bertin tarjoutui jalan tekemään pienen kierroksen hänen kanssaan ja viemään hänet Malesherbesin bulevardille; he läksivät yhdessä.
— Kulkekaamme pisintä tietä, sanoi Nannette.
— Tahdotko kuljeskella Monceaun puistossa? Se on sievä paikka.
Katselemme siellä pikku palleroisia ja imettäjiä.
— Miksei, tahdonpa niinkin.