Hän astui lyhyin askelin, lausui Bertinille huomionsa, mietteensä pienokaisista, imettäjistä, äideistä. Isot lapset saivat hänet huudahtamaan ilosta ja kalpeat lapset herättivät hänessä sääliä.
Taiteilija kuunteli häntä enemmän huvitettuna hänestä kuin pienokaisista, ja unhoittamatta maalaustaidetta hän mutisi:
— Sehän on suloista!
Hän ajatteli nimittäin, että hänen pitäisi tehdä erinomainen taulu, joka kuvaisi puiston nurkkausta ja imettäjien, äitien ja lapsien ryhmää. Kuinka hän ei ollut sitä ennen ajatellut?
— Sinä pidät noista pikku vekaroista?
— Minä jumaloin niitä.
Nähdessään Nannetten katselevan lapsia Bertin tunsi, että tällä oli halu ottaa niitä syliinsä, suudella niitä, hoidella niitä, tulevan äidin oleellinen ja hellä halu; ja häntä kummastutti tämä salainen vaisto, joka oli kätketty naisen ruumiiseen.
Kun Nannette oli halukas puhumaan, kyseli taiteilija häneltä, mistä hän erittäin piti. Hän tunnusti yksinkertaisen sievästi toivovansa menestystä, mainetta hienossa maailmassa, hän halusi kauniita hevosia, joita hän tunsi melkein kuin hevoshuijari, sillä Roncièresin maatilalla kasvatettiin myös hevosia; eikä hän ollenkaan ollut huolissaan sulhasesta enemmän kuin asunnosta, jonka aina löytäisi vuokrattavina olevien joukosta.
He lähestyivät järveä, jossa uiskenteli kaksi joutsenta ja kuusi ankkaa yhtä puhtaina ja rauhallisina kuin porsliinilinnut. Ja he kulkivat nuoren naisen ohi, joka istui tuolilla, kirja avattuna sylissään, silmät kohotettuina ylöspäin, sielu lähteneenä haaveiluun.
Hän ei hievahtanut enemmän kuin vahanukke. Hän oli ruma, vaatimaton, yksinkertaisesti puettu, ja ei ollenkaan näyttänyt haluavan miellyttää; hän oli ehkä opettajatar; hän oli lähtenyt haaveilemaan jonkin lauseen tai sanan vaikutuksesta, joka oli hurmannut hänen sydämensä. Hän jatkoi luultavasti toiveidensa purkautumisen mukaan kirjassa alettua seikkailua.