Taiteilija koetteli saada häntä tekemään tunnustuksia näiltä retkiltään haaveiden maailmaan; mutta hän ei tahtonut ollenkaan tunnustaa, vastasi kiertelevästi kysymyksiin, katseli ankkoja, jotka uivat niille heitettyä leipää hakemaan, ja näytti olevan hämillään aivan kuin Bertin olisi koskettanut jotakin hänelle arkaa kohtaa.
Sitten vaihtaakseen keskustelunaihetta Nannette kertoi elämästään Roncièressä, puhui isoäidistään, jolle hän oli saanut lukea paljon ääneen joka päivä ja joka nyt mahtoi olla hyvin yksin ja surullinen.
Maalari oli häntä kuunnellessaan iloinen kuin lintu, iloisempi kuin hän koskaan oli ollut. Kaikki mitä Nannette hänelle kertoi, kaikki nuo pienet, mitättömät ja ala-arvoiset tyttöelämän yksinkertaiset pikkuseikat huvittivat häntä ja herättivät hänessä mielenkiintoa.
— Istuutukaamme, sanoi hän.
He istuutuivat veden rannalle. Molemmat joutsenet tulivat uiskentelemaan heidän eteensä toivoen saavansa jotakin ravintoa.
Bertin tunsi itsessään heräävän muistoja, noita häipyneitä, unhoitukseen vajonneita muistoja, jotka yhtäkkiä palaavat, ei tiedä miksi. Niitä kohosi nopeasti kaikenlaisia, lukuisia, niin lukuisia yhdellä kertaa, että hänestä tuntui kuin joku käsi olisi pöyhötellyt hänen muistinsa pohjasakkaa.
Hän koetti tutkia, miksi hänessä tapahtui tämä entisen elämän kuohahtelu, joka jo useita kertoja, kuitenkin vähemmän kuin tänä päivänä, oli hänessä tuntunut. Aina oli olemassa joku syy näille äkillisille esiinpulpahtamisille, todellinen ja yksinkertainen syy, usein joku tuoksu, hajuvesi. Kuinka usein oli jonkun ohikulkevan naisen puvusta löyhähtänyt hajuveden tuoksu herättänyt eloon koko sarjan häipyneitä tapahtumia! Vanhojen pullojen pohjalta, joita hän löysi pukeutumispöydältä, hän oli löytänyt usein elämänsä sirpaleita; ja kaikki nuo harhailevat hajut kaduilta, pelloilta, taloista ja huonekaluista, sekä miellyttävät että vastenmieliset, kesäillan lämpimät tuoksut ja talvi-iltojen kylmät, elvyttivät hänessä aina kaukaisia muistoja, aivan kuin hajuvedet säilyttävät itsessään palsamoituja, kuolleita esineitä yrttien tapaan, jotka estävät muumiot mätänemästä.
Kostea ruohoko vai kastanjan kukatko näin herättivät eloon entisyyden? Eivät. Mikä siis? Hänen silmänsäkö siis oli syynä tähän sisäiseen kuohuntaan? Mitä hän sitten oli nähnyt? Ei mitään. Kohdattujen henkilöiden joukossa ehken yksi ainoa muistutti jotakin entisajan tuttua ja olisi siis ilman, että hän olisi tuntenut sitä, pannut hänen sydämessään soimaan kaikki menneen ajan kellot.
Ehkä se oli joku ääni pikemminkin? Hyvin usein nimittäin sattumalta kuultu pianonsoitto, joku tuntematon ääni, vieläpä posetiivikin, joka torilla soitti vanhanaikuista säveltä, oli yhtäkkiä tehnyt hänet 20 vuotta nuoremmaksi, paisuttaen hänen rintansa unhoittuneista hellistä tunteista.
Mutta tämä hälyytys jatkui lakkaamatta, käsittämättömänä, melkein ärsyttävänä. Mitä oli sitten hänen ympärillään, hänen luonaan sellaista, joka sillä tavalla herätti eloon sammuneet tunteet?