— Ilma käy vähän viileäksi, sanoi taiteilija, lähtekäämme pois.
He nousivat ja alkoivat uudestaan marssia. Taiteilija katseli penkillä istuvia köyhiä, joille tuolin lunastaminen oli liian kallista.
Annette huomasi nyt myöskin heidät ja häntä huolestutti heidän toimeentulonsa, heidän ammattinsa; häntä kummastutti, että vaikka he olivat niin kurjan näköisiä, he tulivat tänne laiskottelemaan, tähän kauniiseen, yleiseen puistoon.
Vielä enemmän kuin äsken Olivier johtui menneisiin vuosiin. Hänestä tuntui kuin joku kärpänen olisi lentänyt hänen korviensa ympärillä ja täyttänyt ne kuluneiden päivien epäselvällä surinalla.
Kun nuori tyttö näki hänen haaveilevan, kysyi hän:
— Mikä teitä vaivaa? Näytätte surulliselta. Taiteilija säpsähti aivan sydämen pohjaan saakka. Kuka oli sanonut tämän? Nannette, vaiko hänen äitinsä? Ei tosin hänen äitinsä nykyisellä äänellään, vaan hänen äitinsä entisajan äänellä, joka oli niin muuttunut, että hän juuri ja juuri tunsi sen.
Bertin vastasi hymyillen:
— Ei minua mikään vaivaa, sinä olet minusta erittäin hauska ja kiltti, sinä muistutat minulle äitiäsi.
Kuinka hän ei ollut pikemmin huomannut tätä ennen aikaan hänelle niin tuttavallisen sanan outoa kaikua, joka nyt läksi näiltä uusilta huulilta.
— Puhu vielä, hän sanoi.