— Mistä?
— Sano minulle, mitä sinun opettajattaresi ovat sinulle opettaneet.
Piditkö sinä heistä?
Nannette alkoi jutella.
Ja Bertin kuunteli. Hänet valtasi kasvava hämmennys, hän väijyi, hän odotti tämän nuoren, hänen sydämelleen melkein tuntemattoman tytön lauseiden keskeltä jotakin sanaa, ääntä, naurua, joka tuntui jääneen hänen kurkkuunsa hänen äitinsä nuoruudesta. Korostukset toisinaan saivat hänet säpsähtämään hämmästyksestä. Tosin oli heidän sanojensa välillä sellaisia eroavaisuuksia, ettei hän ollut heti huomannut niiden yhdenmukaisuutta, sellaisia, ettei hän enää niitä sekottanut toisiinsa; mutta tämä erilaisuus teki ainoastaan vaikuttavammaksi äidin puheen äkillisen eloonheräämisen. Tähän saakka hän oli todennut heidän kasvojensa yhdennäköisyyden ystävällisin ja uteliain katsein, mutta kas nyt tämän kuolleista heränneen äänen salaisuus sekotti heidät sillä tapaa, että kääntäessään pois päätään, ettei enää näkisi nuorta tyttöä, hän toisinaan kysyi itsekseen, eikö puhuja ollutkin, kreivitär, joka puhui näin kaksitoista vuotta takaperin.
Kun taiteilija sitten tämän esiinloitsimansa harhakuvan erehdyttämänä kääntyi uudestaan tytön puoleen, niin huomasi hän jälleen kohdatessaan tämän katseen vielä hiukan sitä riutumista, joka heidän hellyytensä ensimäisinä aikoina ilmeni kreivittären silmissä.
He olivat jo 3 kertaa kiertäneet puiston kulkien yhä samojen henkilöiden, samojen imettäjien, samojen lapsien ohi.
Annette tarkasti nyt taloja, jotka ympäröivät puutarhaa, ja kyseli niiden asukkaiden nimiä.
Hän tahtoi tietää kaikki näistä ihmisistä, hän kuulusteli ahmivan uteliaasti, näytti täyttävän tiedoilla naisenmuistinsa, ja kasvot mielenkiinnon kirkastamina kuunteli silmillään yhtä paljon kuin korvillaan.
Mutta saapuessaan puistomajaan, joka erottaa molemmat portit ulkobulevardista, Bertin huomasi, että kello kohta löi 4.
— Oi, sanoi hän, täytyy lähteä kotiin.