He kulkivat hiljaa Malesherbesin bulevardille.
Erottuaan nuoresta tytöstä taiteilija suuntasi kulkunsa Concordin torille, tehdäksensä vierailun Seinen toiselle rannalle.
Hän hyräili itsekseen, häntä halutti juosta, hän olisi mielellään hyppinyt penkkien yli, niin ketteräksi tunsi hän itsensä. Parisi näytti hänestä säteilevämmältä, kauniimmalta kuin koskaan ennen. "Totisesti, ajatteli hän, kevät vernissoi uudestaan koko maailman."
Tämä oli hänelle sellainen hetki, jolloin kovin kiihtynyt mieli käsittää kaikki suuremmalla mielihyvällä, jolloin silmä näkee paremmin, tuntuu herkemmältä vaikutuksille ja kirkkaammalta, jolloin nautitaan voimakkaampaa iloa katsellessa ja tuntiessa, aivan kuin kaikkivoipa käsi olisi uudestaan verestänyt kaikki maan värit, jälleen elvyttänyt kaikki olentojen liikkeet, ja asettanut meissä, niinkuin korjataan seisahtuvan kellon koneisto, aistimme uudestaan toimimaan.
Hän ajatteli, kooten katseellaan tuhansia hauskoja asioita: "Ja mennä sanomaan sitten, että minä toisinaan en ymmärrä".
Ja hän tunsi älynsä niin vapaaksi ja niin teräväksi, että koko hänen taiteellinen työnsä näytti hänestä mitättömältä, ja hän suunnitteli aivan uutta elämänilmaisemistapaa, todellisempaa ja alkuperäisempää. Ja yhtäkkiä hänet valtasi halu palata kotiin ja tehdä työtä; hän kulki samaa tietä takaisin ja sulkeutui ateljeehensa.
Mutta heti kun hän oli yksin vastapäätä alkamaansa taulua, tämä into, joka äsken hehkui hänen veressään, laimeni yhtäkkiä. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, istuutui sohvalle ja alkoi haaveilla.
Se jonkinlainen onnellinen välinpitämättömyys, jossa hän eli, se tyytyväisen ihmisen huolettomuus, jonka kaikki tarpeet ovat täytetyt, katosi hänen sydämestään aivan hiljaa, niinkuin jotakin olisi häneltä puuttunut. Hän tunsi talonsa tyhjäksi, ja autioksi suuren ateljeensa. Silloin katsellessaan ympäri hänestä näytti kuin naisen varjo, jonka läsnäolo hänelle oli suloinen, olisi kulkenut ohi. Jo pitemmän aikaa hän oli unhoittanut rakastajan kärsimättömyyden, joka odottaa rakastettunsa paluuta, ja kas nyt yhtäkkiä hän tunsi tämän olevan kaukana ja hän halusi häntä luokseen kuin hermostunut nuorimies.
Hän heltyi ajatellessaan kuinka he olivat rakastaneet toisiaan, ja hän huomasi tässä laajassa huoneustossa, johon kreivitär oli usein tullut, lukemattomia muistoja hänestä, hänen eleistään, hänen sanoistaan, hänen suudelmistaan. Hän muisti määrättyjä päiviä, määrättyjä tunteja ja määrättyjä hetkiä; ja hän tunsi aivan kuin itseänsä hipaisevan entisten hyväilyjen.
Hän nousi taas, sillä hän ei voinut enää pysyä paikallaan, ja alkoi marssia ajatellen uudestaan, että huolimatta tästä suhteesta, joka oli täyttänyt hänen elämänsä, hän pysyi hyvin yksinäisenä, aina yksinäisenä. Pitkien työtuntien jälkeen katsellessaan ympärilleen hämmästyneenä kuin unesta heräävä ihminen, joka palaa elämään, hän ei nähnyt eikä tuntenut muita kuin seiniä kätensä ja äänensä saavutettavina. Hänen oli täytynyt, kun hänellä ei ollut naista kotonaan, eikä voinut tavata kuin varkaan varovaisuudella sitä, jota rakasti, viettää kituuttaen vapaat hetkensä kaikissa noissa julkisissa paikoissa, joissa saadaan, joissa ostetaan jonkinmoisia ajantappamiskeinoja. Hänellä oli tuttavuuksia klubissa, tuttavuuksia sirkuksessa ja hippodromissa määrättyinä päivinä, tuttavuuksia operassa, tuttavuuksia vähän kaikkialla, jottei hänen tarvitsisi palata kotiin, jossa hän olisi oleskellut epäilemättä mielellään, jos hän olisi elänyt rakastettunsa lähellä.