Ennen aikaan, määrättyinä hellän hurmautumisen hetkinä, hän oli kärsinyt kauheasti siitä, ettei ollut voinut ottaa rakastettuansa, säilyttää häntä luonaan; sitten kun hänen intonsa oli laimentunut, hän oli hyväksynyt vastustuksetta heidän erossa pysymisensä ja hänen vapautensa. Nyt hän katui sitä, aivan kuin hän olisi alkanut uudestaan rakastaa.
Ja tämä hellyyden paluu valtasi hänet näin äkkiä melkein syyttä, koska oli niin kaunis ilma ulkona, ja ehkä siksi, että hän oli jälleen äsken tuntenut tämän naisen nuortuneen äänen. Kuinka vähän tarvitaankaan liikuttamaan miehen sydäntä, vanhenevan miehen, jossa menneen muisto herättää kaihoa.
Niinkuin ennenkin syntyi hänessä tarve saada nähdä kreivitär, se kuohahti hänen mieleensä ja hänen ruumiiseensa kuumeen tavoin; ja hän rupesi ajattelemaan tätä, hiukan kuin nuoret rakastuneet poikaset, ylistellen häntä sydämessään ja hurmaantui itsekin kohottaakseen haluaan; sitten hän päätti, vaikka hän olikin nähnyt kreivittären aamulla, mennä vielä samana iltana pyytämään häneltä kupin teetä.
Hetket tuntuivat hänestä pitkiltä, ja mennessään Malesherbesin bulevardille, kova pelko valtasi hänet siitä, ettei hän ehken tapaisikaan häntä, ja olisi pakotettu viettämään vielä tämänkin illan yksinään, niinkuin hän kuitenkin oli viettänyt monta muuta.
Kun hänen kysymykseensä: "Onko kreivitär kotona?" — palvelija vastasi: — "Kyllä herra," tunsi hän itsessään ilonailahduksen. Bertin sanoi riemuitsevalla äänellä: "Minä se olen vieläkin," ilmestyessään tuon pienen salongin kynnykselle, jossa molemmat naiset työskentelivät korkea- ja solakkajalkaisen englantilaisesta metallista valmistetun vaaleanpunakaihtimisen kaksihaaraisen lampun valossa.
Kreivitär huudahti:
— Kuinka tekö! Mikä onni!
— Niin kyllä, minä. Minä tunsin itseni yksinäiseksi, hyvin yksinäiseksi ja siksi tulin.
— Kuinka kauniisti tehty!
— Odotatteko jotakuta?