— Oi, tehän olitte muuten harmaa hyvin nuorena. Minä olen nähnyt teidät aina mustan- ja valkeankirjavana.
— Niin kyllä, se on totta.
Poistaaksensa kokonaan sen kaihon vivahduksen, jonka hän oli herättänyt, kreivitär kumartui ja kohottaen taiteilijan pään käsiensä väliin, painoi hänen otsalleen hitaasti ja hellästi suudelmia, noita pitkiä suudelmia, jotka eivät näytä koskaan loppuvan.
Sitten he katsoivat toisiaan, koettaen nähdä silmiensä pohjassa lempensä heijastuksen.
— Tahtoisinpa mielelläni, sanoi Bertin, viettää kokonaisen päivän teidän luonanne.
Taiteilija tunsi nimittäin itseänsä epäselvästi vaivaavan sanomattoman läheisen ystävyyden tarpeen.
Hän oli luullut äsken, että talossa olleiden henkilöiden poislähtö olisi kylliksi hänelle voidaksensa toteuttaa tätä aamusta alkaen herännyttä haluansa, ja nyt, kun hän oli yksin rakastajattarensa kanssa, kun hän tunsi otsallaan hänen lämpimät kätensä ja poskellaan hänen vaatteensa läpi hänen lämpimän ruumiinsa, hän huomasikin itsessään saman levottomuuden, saman tuntemattoman ja pakenevan rakkauden halun.
Ja hän arveli nyt, että ehkä ulkopuolella tätä taloa, metsässä, jossa he olisivat aivan kahden, eikä ketään muita ihmisiä heidän läheisyydessään, tämä hänen sydämensä rauhattomuus tyyntyisi ja häviäisi.
Kreivitär vastasi:
— Kuinka te olette lapsellinen! Mutta mehän näemme toisemme melkein joka päivä.