— Siis, te rakastatte minua yhä? Taiteilija vastasi aivan ajatuksissaan:
— Niin, tietysti.
Mutta hän haki päiden yläpuolelta markiisi de Farandalin harmaata hattua.
Kun rouva de Guilleroy näki Bertinin hajamielisyyden, tahtoi hän johtaa takaisin tämän ajatukset itseensä ja jatkoi:
— Jos te tietäisitte kuinka ihailen teidän tämänvuotista tauluanne.
Se on teidän mestariteoksenne.
Taiteilija hymyili unhoittaen äkkiä nuoret muistaaksensa vain tämänaamuiset huolensa.
— Todellako? Niinkö arvelette?
— Niin, minä pidän sitä kaikkia teidän muita teoksianne parempana.
— Se on tuottanut minulle paljon tuskaa. Mairittelevin sanoin kreivitär lumosi hänet uudestaan, tietäen hyvin jo pitkäaikaisesta kokemuksesta, ettei mikään vaikuttanut niin voimakkaasti taiteilijaan kuin hellä ja jatkuva imartelu. Kiehdottuna, elähdytettynä ja ilahtuneena näistä suloisista sanoista taiteilija alkoi taas jutella; hän ei nähnyt enää muita kuin kreivittären, ei kuunnellut muita kuin häntä tässä suuressa aaltoilevassa, meluavassa väentungoksessa.
Kiittääkseen häntä Bertin kuiskasi aivan lähellä hänen korvaansa: