— Niin, varmasti.
Ja taiteilija palasi näyttelyyn keskustellakseen toveriensa kanssa päivän vaikutelmista.
Maalarit ja kuvanveistäjät seisoivat ryhmissä patsaiden ympärillä, ravintolahuoneen edessä, ja siellä keskusteltiin niinkuin joka vuosi ennenkin kannattaen tai vastustaen samoja aatteita, samoin perustein melkein samanlaisista teoksista. Olivier, joka tavallisesti vilkkaasti otti osaa näihin keskusteluihin, koska hänellä oli erikoinen nolaava vastaamis- ja hyökkäyskyky ja erityinen henkevän teoreetikon maine, josta hän oli ylpeä, koetteli kaikin tavoin innostua, mutta se, mitä hän vastasi totuttuun tapaansa, ei herättänyt hänessä enemmän mielenkiintoa kuin se, mitä hän kuuli, ja häntä halutti mennä tiehensä, olla kuulematta enää mitään, olla ymmärtämättä enää mitään, tietäen jo edeltäpäin kaiken mitä sanottaisiin näistä vanhoista taidekysymyksistä, joiden kaikki näkökannat hän tunsi.
Hän piti kuitenkin näistä asioista, ja oli pitänyt näistä tähän saakka melkein yksipuolisella tavalla, mutta tänä päivänä hänen huomionsa käänsi niistä pois muuan noita hentoja ja hellittämättömiä mietteitä, noita pieniä huolia, joiden ei ollenkaan tarvitsisi liikuttaa meitä, mutta jotka kaikesta huolimatta pysyvät paikallaan, sanoi tai teki mitä tahansa, syventyneenä meidän ajatuksiimme niinkuin näkymätön oas pistettynä lihaamme.
Vieläpä oli hän unhoittanut näytteellä olevan taulunsa aiheuttamat huolensakin muistellakseen vain markiisin epämiellyttävää käyttäytymistä Annetten seurassa. Mitä se oikeastaan hänelle kuului? Oliko hänellä mitään oikeutta siihen? Miksi olisi hän oikeastaan tahtonut estää tätä arvokasta avioliittoa, joka edeltäpäin oli määrätty ja kaikessa suhteessa sopiva? Mutta mikään järkeily ei poistanut tuota mieliharmin ja tyytymättömyyden vaikutelmaa, jonka hän oli saanut nähdessään Farandalin puhuvan ja hymyilevän sulhasena katseellaan hyväillen nuoren tytön kasvoja.
Kun hän illalla astui kreivittären salonkiin ja tapasi hänet yksin tyttärensä kanssa jatkamassa lampun valossa peitetyötänsä, niin hän töin tuskin sai pidättäytyneeksi lausumasta markiisista pilkallisia ja häijyjä sanoja ja paljastamasta Annetten silmissä koko hänen hienon käytöksensä verhoaman mitättömyytensä.
Jo pitemmän aikaa oli hänellä tapana näillä iltavierailuilla hiukan uneliaana usein vaieta ja istua välinpitämättömässä asennossa, niinkuin ainakin vanha ystävä, joka ei enää ujostele. Vaipuneena nojatuoliinsa sääret ristiin toistensa yli heitettyinä, nojaten päätään taaksepäin, hän haaveili puhuessaan ja lepuutti tässä läheisen ystävyyden rauhassa ruumistaan ja henkeään. Mutta yhtäkkiä heräsi hänessä uudestaan niiden miesten eloisa toimeliaisuus, jotka näkevät vaivaa miellyttääkseen, joiden mieltä kiinnittää se, mitä he tahtovat sanoa ja jotka hakevat määrätyille henkilöille puhuessaan loistavampia ja harvinaisempia sanoja koristaakseen ajatuksiaan ja tehdäksensä ne mielistelevimmiksi. Hän ei antanut enää keskustelun kulkea kituuttaen, vaan ylläpiti ja vilkastutti sitä ja kiihoitti sitä innostuksella, ja hän tunsi saadessaan kreivittären ja hänen tyttärensä purskahtamaan nauruun tai nähdessään heidän liikutettuina kohottavan häneen hämmästyneet silmänsä tahi, kun he lakkasivat työskentelemästä kuunnellakseen häntä, mielihyvän hivelyä, vähäistä menestyksen värähtelyä, joka palkitsi hänen vaivansa.
Hän palasi nyt joka kerran, kun tiesi heidän olevan yksin, eikä koskaan, kenties, hän ollut viettänyt niin suloisia iltoja.
Rouva de Guilleroy, jonka alituista pelkoa tämä ahkera vierailu rauhoitti, ponnisteli kaikin tavoin vetääksensä häntä puoleensa ja pidättääkseen häntä luonaan. Hän kieltäytyi päivälliskutsuista kaupungissa, tanssiaisista, teatterinäytännöistä, saadaksensa vain tuon ilon kello kolmen aikaan uloslähtiessään heittää sähkösanomalaatikkoon pienen sinisen lipun, joka sisälsi: "Näkemiin". Ensiaikoina, tahtoen päästä nopeammin taiteilijan kanssa kahdenkeskiseen seurusteluun, jota tämä halusi, hän lähetti tyttärensä nukkumaan heti kun kello löi 10. Sitten nähdessään eräänä päivänä, että taiteilija kummasteli tätä ja kysyi nauraen, kohdeltiinko Annettea vielä pikkuisena, kilttinä lapsena, hän myönsi neljännestunnin armonaikaa, senjälkeen puoli tuntia ja vihdoin tunnin. Bertin ei jäänyt muuten kauemmaksi aikaa sen jälkeenkään kuin tyttö oli lähtenyt, ikäänkuin puolet siitä viehätyksestä, joka häntä pidätti tässä salongissa olisi juuri lähtenyt Annettesta. Siirtäen kohta pienen, matalan mielinojatuolinsa kreivittären jalkojen luo, Bertin istuutui aivan lähelle tätä ja asetti toisinaan hyväilevin liikkein poskensa hänen polvelleen. Kreivitär antoi hänelle kätensä, jonka Bertin piti omissaan ja hänen mielenkiihkonsa laskeutui kohta, hän lakkasi puhumasta ja näytti tässä hellässä hiljaisuudessa lepäävän tekemistään ponnistuksista.
Kreivitär ymmärsi kyllä vähitellen naisen vainullaan, että Annette kiehtoi Bertiniä melkein yhtä paljon kuin hän itse. Hän ei ollenkaan siitä suuttunut, onnellisena siitä, että taiteilija voi löytää heidän seurastaan jotakin siitä perheestä, jonka hän oli häneltä riistänyt; ja hän kahlehti taiteilijan mahdollisimman lujasti heidän molempien kesken näytellen äidin osaa, että Bertin uskoisi olevansa melkein kuin tämän tytön isä ja että uusi hellyydenvivahdus liittyisi kaikkeen siihen, mikä hänet kiinnitti tähän taloon.