— Olen hyvin pahoillani kuullessani sinun puhuvan tuolla tavoin äidistäsi…
— En mahda sille mitään!… en voi olla sanomatta mitä ajattelen!…
— Aivan oikein, mutta sinä et saa ajatella niin…
— Ja, kuinka sinä luulet minun voivan olla sitä ajattelematta? — Kuinka minä sinun mielestäsi voisin uskoa, että hän rakastaa minua?… Onko hän koskaan ennen sinun taloontuloasi kiinnittänyt huomiotansa minuun muuten kuin toruakseen minua… Tai toruakseen niitä, joiden hän syytti hemmottelevan minua?… Olisiko ilman Launayn setää ja tätiä ja myöhemmin sinua kukaan koskaan hoitanut ja hyväillyt minua?… Niin tosiaankin!… Hyväiltiinhän minua!… kaksi kertaa vuodessa!… hänen lähtiessään ja palatessaan matkoiltaan… Se tapahtui ajoportin alla… missä minä seisoin takertuneena hoitajani hameeseen… vavisten tietäessäni hänen astuvan sisälle taloon, joka oli niin rauhallinen hänen ollessaan poissa!… Oi, nepä olivat juhlallisia kohtauksia! "Oma Corysandeni!… rakastettu tyttäreni!…" Olisi voinut luulla meidän esittävän jotakin näytelmäkappaletta, ja hänen juuri löytäneen minut jonkin maanalaisen holvin pohjalta… Hän rutisti minua kureliiviään vastaan niin, että henki oli katketa!… Kaikki tapahtui vain palvelijoiden ja kuormavaunukuskin tähden, joka purki matkatavaroita… Mutta hehän tunsivat hänet ennestään, joten hän ei puijannut heitäkään!… Yhtäkaikki tarjosi hän heille säännöllisesti tämän pikku kohtauksen…
Ja lapsi, jälleen iloisena, lopetti puheensa heittäytyen hyväntahtoiseksi:
— Hänhän ei koskaan ole osannut olla luonnollinen, kuten tiedät…
— Sinä liioittelet, jos jotain pikku puutteita olisikin…
— Minäkö liioittelen?… mutta ethän toki tarkoita totta sanoillasi!… sinä, joka et ole vähintäkään teennäinen… joka et hitustakaan välitä siitä, minkä vaikutuksen teet…
— Sinua huvittaa hangoitella mammaasi vastaan pikkuasioissa…
— "Mammaasi"!… Varohan!… hän voisi kuulla!…