— Suunnaton!… vahvisti tyttö suloisella äänellä. — Eikö hän omista puoli departementtia?… Kuin kaikuna toisti Coryse vielä kerran:
— Puoli departementtia… vähintään!… Jesuiitta rupesi äkkiä epäilemään, että Coryse teki pilaa hänestä. Mutta katsahtaessaan tyttöön hän näki tuon veitikan seisovan hänen rinnallaan huolimattomassa ja melkein kömpelössä asennossa jatkuvasti hymyillen, joten hän rauhoittui. Ja hänen mieleensä juolahti äkkiä, että "Untuva", josta kukaan ei ollut tähän asti välittänyt, voisi nyt tulla rikkaaksi perijättäreksi. Varakreivi de Brayn kiintymys veljensä tytärpuoleen oli yleisesti tunnettu Pont-sur-Sarthessa, ja tiedettiin hänen rakastavan Avesnesin pikku neitiä kuin omaa lastansa. Jesuiitta muuttuikin silmänräpäyksessä hyvin isälliseksi sanoen Coryselle. — Iloitsen suuresti, sangen suuresti onnesta, minkä Jumala on teille lähettänyt!… Näen siinä tosiaan Jumalan sormen!… Eilen te ylenmääräisen hienotunteisena… epäillen… peläten, ettei teistä tulisi kylliksi hyvä aviovaimo… hylkäsitte Aubièresin herttuan, joka pyysi kättänne ja olisi ottanut teidät köyhänäkin… ja tänään Herra palkitsee tekonne… sallien teidän nyttemmin seurata vain sydämenne ääntä…
— Mutta… — sanoi Untuva, joka ei ensinkään käsittänyt, mihin hän pyrki. — En yhtään ymmärrä, kuinka se seikka, että setäni on perinyt tätinsä, saattaisi vaikuttaa minun elämääni niin, että minä tästä lähtien muka voisin seurata vain sydämeni ääntä… jos nimittäin sydämelläni sattuisi olemaan jotain sanottavaa…
— Onhan kuitenkin selvä — mutisi isä de Ragon puhuen vieläkin puoleksi itseksensä — että varakreivi de Bray on antava kelpo myötäjäiset lapselle, josta hän pitää kuin omastaan… ja että hän… vanhanapoikana… vailla läheisiä sukulaisia…
Untuva purskahti nauramaan:
— Voi! Miten erinomaista!… Te arvelette siis minun nyt yhtäkkiä muuttuneen "edulliseksi kaupaksi"… Ja minä kun olin niin tyhmä, että luulin herra d'Aubièresin kosinnan jollain tavoin lisänneen arvoani… Niin… Huomasinhan ihmisten sen jälkeen katselevan minua miltei kunnioittavan uteliaasti… Millaista se nyt tuleekaan olemaan?… Kunnianosoituksia!… Rahaa!… Kaikki vain minulle!… Olen muuttuva aivan toiseksi!…
Keskustelun kuluessa oli jesuiitta vaihtanut yhä vielä puunsa alla seisovan Barfleurin kanssa ystävällisiä tervehdyksiä.
— Tuolla on Hughues de Barfleur — hän sanoi äkkiä viitaten nuoreen mieheen — muuan entisiä oppilaitani…
Tyttö vastasi välinpitämättömästi:
— Tiedän… Tunnen hänet…