— Hän on uskollinen sielu… — jatkoi isä de Ragon. — Hän saapuu tänne joka päivä kuulemaan pyhää messua… Hänen mielensä on niin puhdas, ja hän tekee vain sitä, mikä on Jumalalle mieleen…
— En ikinä usko… — huusi tyttö vihasta kuohuen — että meidän hyvää Jumalaamme miellyttää niin hirveästi kuin te väitätte se, että herra de Barfleur tulee tänne liehakoimaan rouva Delormea!…
Jesuiitta hämmästyi suuresti ja teki pahastuneena kieltävän kädenliikkeen. Tähän hetkeen saakka ei hän ollut epäillyt mitään, mutta tyttösen sopimaton huomautus loi äkkiä kirkkaan valon lukemattomiin mitättömiin pikkuseikkoihin. Hän päätti kuitenkin vielä yrittää torjua epäluulot ja auttaa entistä oppilastaan sekä vastasi mitä mairittelevimmalla äänellä:
— Tuollaiset huomautukset eivät sovi nuoren tytön suuhun… Ettekä te nähtävästi myöskään kykene oikein arvostelemaan ympäristöänne… Hughues de Barfleur ei voi olla kiintynyt… sanottuun henkilöön… kahdestakin syystä… Ensinnäkin puolustavat hänen periaatteensa häntä tuollaisia taipumuksia vastaan… ja toiseksi olen miltei vakuutettu siitä, että hänen tunteensa suuntautuvat nykyjään aivan toisaalle…
— Niinkö!… — virkkoi Coryse hajamielisenä.
— Niin!… Poikaparka näkyy kadottaneen sydämensä!… Hän on rakastunut, luulen minä, erääseen nuoreen tyttöön, joka toistaiseksi ei ole kiinnittänyt mitään huomiota häneen…
— Nuoreen tyttöön?… toisti Untuva ihmeissään, hapuillen muististaan tuttaviaan. — Nuoreen tyttöön?… Se on mahdotonta!…
Mutta äkkiä hänelle selvisi asia, ja hän purskahti nauramaan kysyen:
— Minuunko ehkä?… Oi!… Tämähän on suurenmoista!!!…
Ja hän lisäsi tarkastaen ihaillen jesuiittaa: