— Kas vaan!… Tepä ette ainakaan hukkaa aikaa, se on varma!…
Isä de Ragon katseli häntä huulet vieläkin hymyssä, mutta silmä kovana. Silloin Untuva katui:
— Suokaa anteeksi, että minä näin rupesin nauramaan!… Mutta minusta se oli niin hullunkurista!… Silloinhan samat rahat, mitkä nyt vahingoittavat herra de Bernayta, hyödyttäisivät taas herra de Barfleuria… Ne pysyisivät talossa… Oi!… On aivan turha selittää… Olen jo ymmärtänyt!…
— Neiti d'Avesnes!… — julisti jesuiitta terävästi — rouva äitinne on oikeassa sanoessaan teitä huonosti kasvatetuksi tytöksi…
— Hän on oikeassa ajatellessaan… mutta ei sanoessaan niin… — vastasi Untuva lempeästi.
Hän niiasi poistuvalle isälle ja etsi silmillään vanhaa Jeania, joka istui yhä liikkumattomana penkillään. Untuva pani koneellisesti huulensa suppuun, mutta pysähtyi säikähtyneenä ajatellen:
— Oi!… Jumalani!… Aioin juuri tapani mukaan viheltää!… siitäpä vasta olisi syntynyt juttu!…
Astuttuaan ulos jesuiittain talosta hän lähti juoksujalkaa liikkeelle unohtaen vanhan palvelijan, joka hänen takanaan vaivaloisesti siirteli kankeita jalkojaan. Hän halusi kertoa hauskan uutisensa apotti Châtelille, tietäen sen varmasti ilahduttavan häntäkin suuresti.
Place de Palais'n nurkassa seisoi muuan kukkaskauppias pikku kärryineen. Untuva osti ruusuja häneltä ja jatkoi juosten matkaansa Saint-Marcienin pappilaan.
Jos tuomiokirkonkaan pappila ei ollut komea, niin oli Saint-Marcienin suorastaan kurja. Se oli pieni hökkeli, joka oli rakennettu pimeän ja likaisen kujan varrelle vanhan basilikan kylkeen. Hökkelistä vasemmalle sijaitsi vaivainen istutus, vailla hajuakaan niin kutsutusta "papin puutarhasta". Apotti Châtel, joka rakasti kukkia, oli kuitenkin taitavasti muuttanut pikku tilkkusensa huonoa maata tuoksuvaksi kukkakoriksi.