Palvelija oli torilla. Apotti itse avasi oven Untuvalle. Hänellä oli toisessa kädessään hillopurkki — tällä hetkellä täynnä liimaa — ja toisessa suunnaton pörröinen pensseli, joka oli kadottanut huomattavan määrän karvojaan.
— Pyydän anteeksi, että otan teidät vastaan tässä asussa… — selitti hän Untuvalle, joka tervehti häntä reippaasti — mutta, katsokaa, olin juuri paperoimassa vastaanottohuonetta…
Ja hän viittasi kapeisiin tapettiliuskoihin, jotka kosteuden irroittamina riippuivat surkeina pitkin muuria.
Kalusto oli yksinkertainen. Sen muodostivat kuusi korituolia, hyvin kuoppainen nojatuoli, ihmeellinen, hieno ja harvinainen kello madonsyömästä puusta ja alabasterinen Pyhän Neitsyen kuva seinällä sekä sen edessä pieni jalusta maljakkoineen.
— Toin teille ruusuja Pyhää Neitsyttänne varten… — sanoi Untuva asettaen kukkaset pieneen maljakkoon. — Niille täytyy vain kiireesti antaa vettä…
— Niin… aivan heti…
— Ei… Silmänräpäyksessä!… Katsokaa!… Olisi raakamaista antaa niiden odottaa tässä helteessä, herra apotti!… Ja kai tekin ymmärrätte, ettei Pyhä Neitsyt toivo kenenkään kärsivän hänen tähtensä… vai kuinka?…
— Olette oikeassa!… virkkoi pappi myöntyväisenä ja meni täyttämään maljakkoa pienestä puutarhan keskellä sijaitsevasta kaivosta.
Coryse mietiskeli katsellen apottia:
— Ei hän olekaan hieno!… Kaikkein vähimmin ylimyksellinen!… Lempeine, punaisine kasvoineen ja valkeine hiuksineen muistuttaa hän miltei tomaattia pumpulissa!… Mutta hän miellyttää minua kuitenkin… sillä hänellä on niin kaunis ja hyvälle altis sielu!… Sen sijaan, että koettaisi vastustaa vähäväkisten ystäviä vaaleissa… tai naittaa hunningolle joutuneita pikku keikareita… hän huolehtii köyhistä ja hyvästä Jumalasta!… Hänpä ei välitäkään juoruista!… eikä juonista!… eikä rakkausjutuista!… eikä koko höskästä!…