Untuva ei vastannut mitään. Hän kuunteli vain, miten palvelija voimainsa takaa soitti suurella kellolla nuorta linnanherraa kotiin, ja ajatteli:
— Hän tarvitsee vähintään neljännestunnin ehtiäkseen tänne virralta… ja jo viiden minuutin kuluttua olen minä hävinnyt…
— Pyydän teitä… pikku Coryseni, — jankutti rouva de Barfleur. — Luvatkaa keksiä jokin keino… Teistä tulisi näiden päivällisten sielu ja ilo…
— Minusta!… keskeytti tyttö ällistyneenä. — Minustako?… Mutta minähän en puhu sanaakaan, ellen ole sillä tuulella…
Rouva de Barfleur kysyi:
— Miksi te sitten ette voisi lauantaina olla sillä tuulella, rakas tyttöseni?…
— Suokaa anteeksi!… — huudahti nopeasti Untuva lentäen tulipunaiseksi. — Puhuin tyhmyyksiä!… Tarkoitin vain, etten koskaan, vaikken tiedä mistä se voi johtua, ole hyvällä tuulella vieraiden seurassa… Minulta kai puuttuu itseluottamusta… Näettehän nyt itsekin, miten huonosti minä käyttäydyn…
— Päinvastoin… Te olette hyvin suloinen nuori tyttö… niin koruton… ja suora…
— Oi!… Se tosiaan pitää paikkansa!… Ja Coryse jatkoi nousten tuoliltaan:
— Minun täytyy nyt lähteä… On jo aika palata kotiin…