— Voittehan toki odottaa vielä hetkisen… Onhan meidän sitä ennen saatava jotakin suuhummekin…
— Kiitän teitä… Mutta olen nyt jo hieman myöhästynyt…
Varakreivitär nousi myös pystyyn, ja kun Untuva ihmetellen tätä tavatonta kohteliaisuutta pyysi häntä jäämään paikoilleen, vastasi rouva de Barfleur:
— Haluaisin nähdä teidät hevosen selässä… Poikani on kertonut teidän ratsastavan aivan hurmaavasti…
— Ohoo!… — tuumi tyttö. — Olinpa kuin olinkin oikeassa!… He ovat kaikki liittoutuneet!…
Ukko Jeanin paraikaa tuodessa hevosia portaiden eteen saapui varakreivi de Barfleurkin juoksujalkaa pihalle. Hän tarttui Untuvan ojentamaan käteen ja painoi sille huulensa kunnioittavasti kumartaen. Tottumattomana tällaiseen oli tyttö purskahtaa nauramaan. Mutta verratessaan äidin ja pojan nykyistä käytöstä heidän tapoihinsa viisi päivää sitten valtasi hänet syvä vastenmielisyys, ja hän oli huudahtamaisillaan ääneensä "kylläpä he ovat aika tomppeleita!…"
Kun Coryse lähestyi Josephinea, suurta, puhdasveristä tammaa, jota hän aina käytti retkillään, syöksyi varakreivi esiin ja tarjosi molemmat yhteenliitetyt kätensä Untuvalle astinlaudaksi. Tyttö mittasi kiireestä kantapäähän tuota hintelää nuorta miestä, joka taivutti hänen edessään surkeaa pikku selkäänsä ja ohutta kaulaansa suunnattamme paineen; silmäili hänen kapeita käsivarsiaan, joiden ympärillä ylen englantilaisen puvun suuriruutuiset hihat riippuivat tyhjinä laskoksina, ja sanoi itsekseen: "hän pudottaa minut varmasti maahan."
Hän koetti esittää kieltonsa niin ystävällisesti kuin mahdollista sekä mitä suloisimmalla äänellä ja vastasi viitaten Jeaniin, joka piteli hevosia:
— Ei kiitos!… Mutta ettekö tahtoisi hetkisen pidellä toista hevosta?… Olen niin kömpelö… En osaa nousta hevosen selkään, ellei Jean auta minua… Minä putoaisin, jos nojaisin teihin…
Ja kun varakreivi oli itsepäinen jatkoi hän: