— Pyydän teitä!… Ette voi uskoa, miten raskas olen… Aivan kuin lyijypala!…
Hän asetti kengänkärkensä Jean-ukon käteen ja lensi ylös, niin keveästi, että näytti siltä kuin hän olisi kohonnut metrin satulan yläpuolelle. Sitten hän ratsasti pois tervehtien äitiä ja poikaa, ja hänen notkea vartalonsa heilahteli Josephinen pitkien askelten tahdissa. Päästyään ulos puistosta käänsi Untuva hevosensa metsikköön. Häntä halutti laukata pitkin sen kauniita vihreitä polkuja ja pudistaa yltään suuttumus, joka pyrki nousemaan päähän ja sydämeen.
Miksei häntä voitu jättää rauhaan hetkeksikään?… Vielä kaksi viikkoa sitten häntä kiusattiin ottamaan herra d'Aubières; ja nyt jo tahdottiin hänet naittaa pikku Barfleurille… Eikä tämä ajatus vaivannut häntä vain tuon odotettavissa olevan kamppailun takia, vaan se loukkasi myöskin hänen itserakkauttaan. Herra d'Aubièresin pyytäessä hänen kättänsä oli Untuva, vaikkakaan hän ei pitänyt herttuaa minään ihmeotuksena, kuitenkin tuntenut ylpeyttä ja kiitollisuutta tuon tarjouksen johdosta. Herra de Barfleurin kosinta oli sitävastoin hänestä suorastaan alentava.
Hänhän tiesi vallan hyvin, ettei Voikimpale hänen ollessaan köyhä ollut kohdistanut häneen sen enempää huomiota kuin hyvästi kasvatetun nuorukaisen aina on pakko kohdistaa vanhempiensa kodissa tapaamaansa nuoreen tyttöön. Sitäpaitsi oli hänestä tuo ruma nuorukainen suunnattomine viiksineen ja ohuine jalkoineen, jotka ainaisesta satulassa istumisesta olivat hirveästi taipuneet, aivan ilettävä. Hän oli aina pitänyt Aubièresin herttuaa "suurena Aubièresina", mutta varakreivi de Barfleuria "pikku Barfleurina". Ja sekin jo riitti!
Untuva, ollen itse terve ja voimakas, kammoksui vaistomaisesti kaikkea raihnaisuutta ja sairautta.
Ja seuratessaan suurta, nurmettunutta, Pont-sur-Sarthen tielle johtavaa rataa, mietti hän:
— Minua oikein inhoittaa tuo mies!… Ja jos hänen päähänsä joskus pistäisi suudella minua niinkuin herra d'Aubières teki, niin kylläpä minä antaisin hänen molemmille korvilleen… En voisi pidättäytyä… No, se siitä!… Mutta tämä juttu voi tulla ihanan ikäväksi muutenkin!… Jos minä vielä kerran annan rukkaset, niin äiti murskaa minut… Parasta olisi, jos ne tulisivat Barfleureilta käsin… Oi! millainen peto tuo isä de Ragon olikaan!… Hänpä tämän kaiken on järjestänytkin!… Olin oikeassa kavahtaessani jesuiittoja!…
Hän pysähtyi saapuessaan auringonpaahteessa valkeana lepäävälle tielle.
— Kamala taipale täältä Pont-sur-Sartheen!… Eiköhän tuo polku, joka vie sulattimojen taitse, olisi varjoisampi… Tähän aikaan ei siellä ole kovin pahaa rähinää… Toivottavasti Josephine suostuu tulemaan sitä tietä…
Hän käänsi tamman — joka jo höristeli korviaan kuunnellen alhaalta nousevaa kumeaa melua — pienelle, miltei kohtisuoraan alas metsän ja pajojen väliin vievälle polulle. Muutamassa polun mutkassa näki hän erään herrasmiehen seisovan noin sata metriä heidän edessään keskustellen metsänreunassa maassa istuskelevien työmiesten kanssa.