— Sen ymmärrän vallan hyvin!…
— Varo, ettei hän vain kuule sinua… Silloin hän lopullisesti heittää hiiteen koko Aubières-paran!…
— Entä sitten? Et kai sinä sentään voi sallia hänen alistuvan tuollaiseen luonnottomuuteen, vai kuinka?…
— Hänen äitinsä pitää siitä kovasti kiinni…
— Hän on hullu!… Aubières on kaksikymmentäviisi vuotta Untuvaa vanhempi!…
— Mikäli juoruihin on luottamista… on pikku rouva de Liron rakastunut sinuun ja teidän välillänne on kahdenkymmenen vuoden ikäero!…
— Jos edellytämme tuon juorun puhuvan totta, niin mitä se todistaa?… Vain sitä, että hän on tänään rakastunut minuun… Mutta kuka takaa huomisesta?…
— Ajattele vielä esimerkiksi omaa äitiämme… joka oli kaksikymmentäviisi vuotta nuorempi miestänsä, mutta siitä huolimatta rakasti häntä lämpimästi koko elinikänsä…
— Hyvänen aika!… Käsitäthän, että tuollaisia esimerkkejä löydetään vain oman perheen keskuudesta… onneksi!… Mutta sydämeni pakahtuu kuullessani Untuva-paran itkevän tuolla tavoin…
Hän lähestyi leposohvaa ja sanoi hellästi silitellen nyyhkytysten puistattamaa punertavaa pikku niskaa: