— Kunnioittavin tervehdykseni, neiti Untuva!…
X.
Seuraavan viikon kuluessa ei Untuva voinut ottaa askeltakaan tapaamatta pikku Barfleuria. Varakreivi kävi päälle päätteeksi vielä yhtäpäätä Brayien luona muka äitinsä asioilla. Eräänä iltana tullessaan alas päivällisille Untuva näki taas tuon herrasmiehen seisovan heidän salissaan herra ja rouva de Brayn välissä. Untuva oli tosin huomannut hänen kuuden aikaan saapuvan pienissä vaunuissaan, mutta oli luullut vieraan sittemmin lähteneen, joten hän nyt jäi hämmästyneenä seisomaan ovensuuhun.
— Herra de Barfleur on ystävällisesti suostunut syömään päivällistä kanssamme… — sanoi markiisitar, joka näytti olevan mainiolla tuulella. — Me viemme hänet illalla kotiin vaunuissamme…
Herra ja rouva de Braylla oli tapana kesäiseen aikaan lähteä päivällisen jälkeen pienelle ajelulle vaunuissaan, joihin usein sijoitettiin näitä retkiä vihaava Untuvakin. Istuessaan vaunuissa vastapäätä vanhempiaan ei hän uskaltanut peuhata eikä nauraa, vaan kökötti siinä jäykkänä ja ikävissään kuten aina äitinsä läsnäollessa ja odotti peljättyä kohtausta.
Pikku Barfleurin ilmestyminen näytti hämmästyttävän sisään astuvaa Marc de Braytakin niin suuresti, että Corysea rupesi naurattamaan. Ja markiisittaren kulkiessa varakreivin käsikynkässä ruokasaliin, kuiskasi Untuva Marc-sedälle, joka oli käynyt todellakin synkän näköiseksi:
— Oliko tämä sinullekin yllätys, Marc-setä?… Setä vastasi välittämättä lainkaan veljensä huolestuneista silmäyksistä:
— Kas vaan, kuuluuko Voikimpale nykyjään perheeseen?…
— Ei vielä!… — virkkoi Untuva nauraen — mutta siihen hän pyrkii!…
Marc-setä pysähtyi paikalla: