— Se on varmasti herra d'Aubières!… Ja äiti on antava teille määräyksensä, mitä teidän on tehtävä jotta hän loistaisi… Kas niin!… Lentäkäähän!… Minä menen sillävälin pukeutumaan vanhaan vaaleanpunaiseen pukuuni… Se on tosin rumempi ja likaisempi kuin tämä… mutta se on kuitenkin "iltapuku!…"
Hän katseli herra de Brayta, — joka lähti huoneesta veljensä seuraamana, — ja sopersi silmät taas tulvillaan kyyneleitä:
— Samantekevää!… Onni on minulle nurja, kun ainoat, jotka minua rakastavat, eivät oikeastaan kuulu minulle ensinkään…
Ja isäpuolensa kääntyessä vastaamaan, lisäsi hän vilkkaasti:
— "Ainoat"!… En ollut oikeudenmukainen sanoessani niin!… Unohdin Albert-sedän ja Mathilda-tädin, jotka rakastavat minua niin paljon!… ja jotka todellakin ovat minulle jotakin!…
Samassa silmänräpäyksessä hänen päähänsä äkkiä juolahti jotakin. Hän kumartui nopeasti ja livahtaen ovea auki pitävän herra de Brayn käsivarren alitse huusi tälle nauraen:
— Todellakin!… Minuthan on tänään pyydetty heidän luoksensa päivällisille!…
Sitten hän koroitti äänensä lisäten mahtipontisesti:
— Ilmoita se "minun äidilleni". Hän on kenties unohtanut sen…
Ja tyttönen hävisi juosten portaita alas.