XII.
Marc-sedän aavistus kävi toteen: Ihmiset eivät olleet tuntea hienosti puettua Untuvaa, ja hänen tulonsa Barfleurien salonkiin muistutti riemukulkua. Niin vaatimaton kuin hän omasta puolestaan olikin, pani hän kuitenkin merkille tekemänsä tehon ja oli purskahtaa nauramaan vasten rouva de Bassignyn kasvoja nähdessään hänen tyhmän-nyrpeän ilmeensä.
— Kauneuteni harmittaa häntä — ajatteli Untuva.
Mutta markiisitar oli aivan hurmaantunut tyttärensä menestyksestä. Hän oli pikemmin turhamainen ja tyhmä kuin varsinaisesti ilkeä, josta johtui, että kaikki, mikä jollakin tavoin kohotti hänen arvoaan tai kiinnitti häneen yleistä huomiota, miellytti häntä suuresti. Markiisitarta mairittelikin Untuvan saavuttama suosio aika lailla, ja hän nautti suunnattomasti parhaimman ystävättärensä, rouva de Bassignyn ja pikku rouva de Lironin pitkistä nenistä sekä katseli nyttemmin varsin suopeasti Untuvaa, joka seisoi suuren ryhmän keskipisteenä kuunnellen hämillään ja ujostellen imartelujen tulvaa.
Barfleurit totesivat tämän muutoksen sangen suurella levottomuudella. Silloin kun Untuvan ainoana etuna oli hänen rikkautensa, olivat he luulleet hänen olevan helposti saatavissa, mutta nyt, kun hän sitäpaitsi esiintyi kaunottarenakin, rupesivat he pelkäämään kieltävää vastausta. Rouva de Barfleur, joka peräti sydämistyi nähdessään, miten herra de Trêne, — kaunis husaari, "josta kaikki kilpailivat", — herra de Bernay, — eroava oikeistoedustaja, — ja kreivi de Liron, — rouva de Lironin lanko ja seudun rikkain nuorimies, — tungeskelivat pikku neiti d'Avesnesin ympärillä, kutsuikin sentähden Corysen suloisesti luokseen ja pakotti tytön istumaan viereensä voidakseen paremmin vartioida häntä. Untuva totteli nöyrästi. Hänestä oli samantekevää, istuiko hän siellä vai täällä, kun hänellä ei kuitenkaan ollut puhekumppanina Marc-setää eikä isää eikä ketään muutakaan ystävää.
Hänen serkkunsa Geneviève de Lussy oli tosin veljineen saapuvilla, mutta Coryse ei ollut lähemmin kiintynyt Genevièveen, kauniiseen, hyvin pirteään tyttöön, joka oli kaksi vuotta häntä vanhempi ja jo taituri kaikissa seuraelämän juonissa ja kiemailussa.
Viimein rouva de Barfleur kuullessaan pihahiekalla vaununpyörien ratinan huudahti:
— Kas!… Siinä hän on!… Pelkäsin jo, ettei hän olisikaan palannut!…
Untuva, joka välinpitämättömänä odotti viimeisen vieraan tuloa, hämmästyi suuresti nähdessään Aubièresin herttuan astuvan sisään. Ja iloissaan siitä, että tapasi taas hyvän ystävänsä, hän hypähti pystyyn ja juoksi häntä vastaan:
— Oi! kuinka hauska on nähdä teitä!…