Eversti oli pysähtynyt kummastuneena eikä tuntenut heti tuota hienoa naista, joka otti hänet vastaan niin ystävällisesti. Ja kun hän tarkasteltuaan hetken noita liehuvia hiuksia ja avoimesti hymyileviä, rakkaita pikku kasvoja vähitellen oivalsi "Untuvan" itsensä seisovan edessään, kävi hänen vakavien kasvojensa hämmästynyt ilme niin huomattavaksi, että Coryse arvaten syyn siihen huudahti:
— Mitä?… Ettekö tekään… tekään… tunne minua?…
Silloin vasta Coryse äkkäsi kaikkien uteliaina katselevan häntä ja kuuli rouva de Bassignyn sanovan kääntyen markiisittaren puoleen:
— Katsokaapa!… Tyttärenne ei näytä tosiaankaan murjottelevan entisille kosijoilleen!…
Rouva de Bray, joka oli hyvin pahoillaan tyttärensä käytöksestä, vastasi:
— Hän on naurettavan lapsellinen ikäisekseen!…
Ja Coryse ajatteli: "Tällä kertaa he ovatkin oikeassa morkatessaan minua… Käyttäydyin todellakin säädyttömästi…"
Aubièresin herttua puolestaan oli jäänyt seisomaan paikalleen hieman kiihoittuneena ja hämillään. Hän ei ollut ensinkään odottanut näkevänsä Untuvaa täällä — tyttöhän ei koskaan ottanut osaa pitoihin — eikä hän missään tapauksessa ollut odottanut kohtaavansa Untuvaa täysikasvuisena naisena, hienosti puettuna neitosena, joka ei ollut säilyttänyt lapsennäöstään muuta kuin hartioilla liehuvat, pitkät kiharansa.
Mutta katsellessaan kauemmin tyttöstä tunsi hän vähitellen rauhoittuvansa. Hän alistui nyt helpommin kohtaloonsa tavatessaan rakastettunsa niin muuttuneena entisestään.
Hän oli joskus luullut olevansa hyvin lähellä köyhää pikku Untuvaa, mutta nyt tunsi hän etääntyvänsä äärettömän kauas neiti d'Avesnesista, joka oli tullut rikkaaksi. Coryse oli hänestä nyt kuin jonkun muinoin, kauan, kauan aikaa sitten rakastetun olennon maallinen ilmestys…