Hän tarkasteli Untuvaa ihmetellen ja miltei kunnioittavan uteliaasti, ja vähitellen hän huomasi tuon kiihkeän rakkauden, mikä oli vetänyt häntä "Untuvan" puoleen, hälvenevän.
— Mikä teitä vaivaa tänä iltana, herra eversti?… — kysyi rouva de Bassigny pisteliäästi. — Väsyttikö matkustaminen teitä?…
— Ei suinkaan, hyvä rouva… Mistä te teitte sen johtopäätöksen?…
— No!… Tehän olette niin merkillisen näköinen!…
Eversti kumarsi:
— Luultavasti olen aina tällainen… Ainakaan ei väsymys ole siihen syynä…
Rouva de Barfleur, joka ei voinut — vaikkakin häntä suuresti halutti — asettaa Corysea istumaan poikansa viereen, oli tahtonut kuitenkin välttää kauniin Trênen ja herra de Bernayn, noiden naimakelpoisten miesten ja myötäjäismetsästäjien vaarallista naapuruutta. Hän oli sentähden määrännyt pikku neiti d'Avesnesille paikan vaarattoman d'Aubièresin herttuan ja herra de Lironin välissä.
Koko päivällisten aikana oli Untuva, joka oli ylen tyytyväinen saadessaan istua everstin vieressä, vilkkaasti jutellut heidän yhteisistä ystävistään: Marc-sedästä, Gribouillesta ja Josephinesta, mutta myöskin maalauksesta ja taidekysymyksistä, sillä herra d'Aubières oli paljon sivistyneempi ja järkevämpi kuin tavalliset maailmanmiehet. Ja loppupuolella, kun yleinen keskustelu oli muuttunut kovaääniseksi eikä kukaan enää kiinnittänyt huomiotaan heihin, oli Untuva hiljaa kertonut hänelle Bartleurien liehakoimisesta, isä de Ragonin viittauksista ja noista pienistä juonista, joita vastaan hänen oli taisteltava.
— Entä — oli herttua kysynyt. — Mitä sanoo Marc kaikesta tästä?…
— Hänestä se on idiottimaista, tietysti… Ja kuitenkin… tahtoi hän itse, että minä ottaisin osaa näihin päivällisiin… ja lahjoitti minulle puvunkin tätä tilaisuutta varten… En tiedä, mikä Marc-setää vaivaa… mutta hän on muuttunut viime aikoina… Hän ei ole enää minua kohtaan sama kuin ennen…