Hän istui yhä edelleen ääneti etsien turhaan tilaisuutta sanoa jonkun sanan. Viimein hän luopui yrityksestä ja alkoi ajatella muita asioita välittämättä äitinsä raivoisista katseista.
Haaveillessaan paraikaa Marc-sedästä, joka tällä hetkellä arvattavasti luki sanomalehtiään, tai keittoaan syövästä Gribouillesta huomasi hän jotain erikoista liikettä salissa. Keskustelu oli kääntynyt muutaman Untuvaa vastapäätä riippuvan Henrik IV:tä esittävän kuvan alkuperään, ja pikku Barfleur oli ottanut suunnattoman lampun, jota hän vain vaivoin näytti jaksavan kantaa, sekä kiiveten tuolille koettanut mahdollisimman hyvästi valaista maalausta. Kuninkaan kasvot erottuivat luisevina ja tarmokkaina taustasta näyttäen ikäänkuin astuvan ulos vanhasta tummasta kankaasta.
Silloin Untuva katsoessaan noita rumia mutta miellyttäviä kasvoja, huudahti rakastettavasti.
— Tuhat tulimmaista!… Hänelläpä ei ainakaan ole innoittavaa protestanttinaamaa… tuolla Henrik IV:llä!!!…
Syntyi viileä hiljaisuus, ja Untuva, joka heti huomasi sen, muisti Lironien olevan protestantteja. Haluten suunnata ajatukset toisaalle jatkoi hän:
— Hänen syynsä on kuitenkin, että minulla on niin naurettava nimi!…
Pikku Barfleur kysyi kärkkään kohteliaasti:
— Mitä?… Mikä nimi?…
— No, Corysande!… Nimenihän on Corysande!… Ettekö tiedä sitä?…
— Tiedän, hyvä neiti!… Mutta eihän se suinkaan ole mikään naurettava nimi… Se on päinvastoin varsin viehättävä…