Vaikkakin hän itse oli sangen tietämätön, ymmärsi hän kuitenkin vaaran suuruuden, hänellä kun oli suuressa määrässä naisten erinomaista, hiljaista tarkkatuntoisuutta tällaisissa kysymyksissä.
Aubièresin herttua katseli muita muotokuvia ja kysyi osoittaen muuatta keisarikauden kenraalia:
— Kuka tuo on?…
— Tuoko? — vastasi Voikimpale silmäillen välinpitämättömästi esi-isäänsä, herkulesmaista, vantteraa miestä, joka nojasi sapeliinsa kenraali Fournier-Sarlovèze de Gros'n asennossa. — Tuo on minun iso-isäni…
— Oi!… — virkkoi Untuva ihmeissään. — Hän ei ole yhtään teidän näköisenne!…
Ja tarkastellen kenraali de Barfleuria edelleenkin hyväntahtoisen kunnioittavasti hän lisäsi:
— En ensinkään ihmettele, että tuollaiset miehet saivat suuria aikaan!…
— Vahinko vain… — lausui Voikimpale opettavaisesti — että nuo suuret teot tapahtuivat Bonaparten kunniaksi…
— Ettekö tarkoita: Ranskan kunniaksi?… oikaisi Untuva.
En suinkaan! — vakuutti pikku Barfleur onnellisena keksiessään puheenaiheen. — Ne hyödyttivät yksinomaan Bonapartea… ja Bonaparte tulee aina olemaan maailman silmissä vain anastaja… Ranskan vihollinen…