— Älkäähän nyt!… sanoi vanha kuski niin koomillisen kauhistuneena, että tyttönen purskahti nauramaan sen nähdessään. — Se on mahdotonta!… Hänhän voisi miltei olla isänne!…
— Vaikkakin… Se on heidän tahtonsa joka tapauksessa… Rouva markiisitar sitä haluaa…
— Niin! — sanoi kunnon ukko, joka tunsi emäntänsä maun, — hänellä on hieno nimi, tuolla Aubièresin herra herttualla!…
— Tulehan toki tänne… minun rinnalleni…?komensi Coryse, josta oli epämukavaa kääntää päätänsä kävellessään. — Sinä pakotat minut vääntämään niskani nurin!…
— En minä voi kävellä neidin rinnalla… Rouva markiisitar on nimenomaan sen kieltänyt… "kadulla… on saattajan astuttava viisi askelta neidin jäljessä…", sanoi hän.
— Niin, noiden muiden… mutta ei sinun, joka olet aivan kuin lastenhoitajani… eikö totta?… Pitäisikö nyt ruveta noudattamaan sääntöjä sinunkin suhteesi?… Kas! mehän olemme jo perillä!…
Jean katseli vanhaa graniittirakennusta, jonka raskaat, harmaat ääriviivat kohosivat heidän edessään Palatsitorin varrella, ja mutisi vetäisten syvään henkeään:
— Siinäpä kelpo talo!… Siellä ihmisen oli hyvä olla… ja hyvä oli isäntäväkikin!… Ei silti, että tahtoisin sanoa mitään pahaa herra markiisista… En ollenkaan!… Kukapa olisi häntä parempi!… Mutta usein hän ei voikaan tehdä sitä, mikä häntä haluttaa! Herra ja rouva de Launay sitävastoin tekivät aina, mitä heitä halutti… Mutta toinen halusikin aina samaa kuin toinenkin…
— Kadutko sinä siis… että jätit heidät?…
— Enkä kadu… Kas, minähän jätin heidät ollakseni teidän luonanne, ja niinhän minä nyt olenkin… Mutta, kun te olette mennyt naimisiin Aubièresin herra herttuan… tai jonkun toisen kanssa… niin en jää kauemmaksi tänne… rouva markiisittaren takia…