Hänelle ei enää edeltäkäsin ilmoitettu äidin tulosta. Setä ja täti olivat huomanneet, ettei hän sen uutisen kuultuaan enää voinut nukkua eikä syödä kunnolla. Hänellä oli lakkaamattomia itkunpuuskia, mutta ratkaisevana hetkenä hän hillitsi itsensä ja alistui kohtaloonsa, koska kerran niin "piti".
Ja hän ajatteli edelleen, miten hänen silloin oli totellen setäänsä pienellä kädellään tartuttava Claudinen esiliinan nurkkaan ja päättävästi laskeuduttava alas portaita kuivin silmin, vääntämättä suutansakaan hoitajattaren liikutettuna rohkaistessa häntä karkealla äänellään:
— Kas niin, pikku Untuvani!… koeta nyt malttaa mielesi!…
Sitten hän oli kuulevinaan, kuinka hän vastaisi säikähtyneenä:
— Varo sinäkin, ettet vain millään muotoa sinuttele minua!… Ja sinun täytyy kutsua minua neidiksi… Tiedäthän sen olevan hänen tahtonsa… Voi!… Ethän vaan, Herran tähden, unohda sitä!…
Asian laita oli se, että vaikkakin nuo hänen oman päänsä yli satavat huudot ja kohtaukset kiusasivat häntä hirveästi, oli hänestä muihin suunnattu pauhailu kuitenkin vielä kamalampi.
Nähtyään Mathilda-tädin hiljaa vetistelevän huoneessaan, tai erotetun palvelijan vetävän matka-arkkuaan portaita alas saattoi hän sen johdosta maata yöt läpeensä silmät avoinna ja leuka väristen.
Ja kaikkea tätä surkeutta ennustivat nuo suuret vaunut, joiden kolinan hän aina oli kuulevinaan, leikkiessäänkin, tai matkata varakuorman ääriviivat, jotka hän oli näkevinään kaikkialla, vedessä, tulessa ja kukissakin, joita hän niin mielellään vaipui katselemaan hartaana ja liikkumattomana.
Ja vuosi vuodelta oli Untuva näin elänyt samalla kertaa surren ja iloiten. Hän ei voinut kahdeksan tai yhdeksän hyvän, rauhoitetun kuukauden aikana unohtaa noita harvoja menneitä tai tulevia huonoja päiviä; ja hän taivutti jo edeltäkäsin notkean ja jäntevän pikku selkänsä odottaen jotain hirvittävää iskua, jonka tiesi tulevaksi.
Tieto äidin avioliitosta ei sinänsä liikuttanut Corysea suurestikaan, mutta hän kauhistui huomatessaan olevansa pakotettu jättämään vanhan talon, missä oli kasvanut, ja vanhukset, jotka olivat häntä kasvattaneet. Hän tunsi ulkonäöltä markiisi de Brayn, jonka hän oli useasti tavannut ratsastelemassa veljensä Marcin seurassa, ja markiisi oli hänestä tähän asti näyttänyt hyvin "hienolta" ja siivolta. Mutta huomatessaan markiisin aikovan naida hänen äitinsä päätti Coryse heidän olevan samaa maata ja arveli viimeisen päivänsä tulleen.