Tyttönen, joka kykeni ihmeellisesti hillitsemään itsensä, milloin katsoi sen tarpeelliseksi, ei näyttänyt pelkoaan ja tyytyi panemaan äänettömän vastalauseensa. Hän ei tuhlannut sanaakaan rouva d'Avesnesille, joka korein lausein julisti hänelle menevänsä uusiin naimisiin vain äidinrakkauden ja hänen tulevaisuutensa tähden. Ja kun häntä etsittiin esiteltäväksi herra de Braylle, joka oli saapunut vierailulle herrasväki Launayn luokse, kiiruhti hän piiloutumaan puutarhan perälle hortensiaryhmään, mistä häntä oli mahdoton löytää.

Kalpeana, huulet tiukasti suljettuina, silmät kovina, seisoi hän synkässä kirkossa äidin vihkiäisissä, käsittäen hämärästi, että sillä hetkellä haihtui viimeinenkin muisto isäraukasta, jota hän ei ollut tuntenut, mutta joka kenties olisi häntä rakastanut. Ja tyttönen astui uuteen kotiinsa sydän suruisena ja täynnä katkeruutta.

Herra de Bray mieltyi heti alun pitäen Untuvaan, mutta ymmärtäen, mitä tytön mielessä liikkui, hän ei koettanut jouduttaa hetkeä, joka veisi heidät lähemmäksi toisiaan. Hänen vaimonsa töykeä luonteenlaatu kiirehti kuitenkin tätä lähestymistä.

Markiisittaren pauhinan, kyynelten, huutojen ja suurten liikkeiden karkoittamina nämä kaksi iloista ja hyvää olentoa etsivät vaistomaisesti tukea toisistaan. Yhä useammin he, huomaamatta sitä itsekään, koettivat pysyä yhdessä, eikä Untuva lopuksi enää kyennyt olemaan vähääkään iloinen ja rauhallinen muulloin kuin isäpuolen läsnäollessa.

Lapsi oli tottunut aina peittämään pelkonsa äitiänsä kohtaan. Hän suoristi selkänsä kuullessaan huudot, tekeytyen kiusoittavan kylmäkiskoiseksi ja nostaen koppavasti nenänsä pystyyn, samalla kuitenkin tuntien hampaittensa kalisevan ja pienten jalkainsa tärisevän.

Mutta eräänä iltana tyttösen voimat pettivät. Rouva de Brayn ajaessa häntä sättien takaa pitkin muuatta käytävää, hän äkkiä istahti portaiden kaidepuulle ja liuvuttuaan alas syöksyi suinpäin kirjastoon. Siellä hän luullen olevansa yksin nojautui hengästyneenä ja hädissään ovea vasten kuunnellen, etsikö äiti vielä häntä.

Veljensä luona asuva Marc de Bray poltteli savukettaan kirjastossa vaipuneena suureen nojatuoliin lampun valopiirin ulkopuolella. Hän puhutteli ystävällisesti tyttöä. Tämä kääntyi heti tyytymättömänä, hänet kun oli yllätetty tällaisella heikkouden ja masennuksen hetkellä.

— Kas! — sanoi hän vihaisella äänellä. — Oletteko tekin täällä?…

Marc vastasi hieman pilkallisesti:

— Miksipä ei… neiti Corysande!… Olenhan minä!… Häiritsenkö teitä?…