Untuva ei milloinkaan valehdellut. Hän lähestyi Marcia ja sanoi äkäisesti:
— Häiritsette!… Te näitte minun pelkäävän… enkä minä pidä siitä!…
Marc purskahti nauramaan katsellen ystävällisesti tyttöä:
— Sinäpä olet todellakin soma Untuva!… Jos sinä pelkäisit kummitusta… tai kanuunanlaukausta… niin sanoisin sen olevan hyvin sopimatonta Avesnesien jälkeläiselle… Mutta nythän on kysymys äidistäsi!… Voi!… pikku tyttöparka!… Minäkin pelkään häntä… minä… tällainen vanha viiksiniekka!… Mitä arvelet, voinko minä siis ymmärtää sinun tunteesi?…
— Ohhoh!… sopersi Coryse luottavaisempana. — Pelkäättekö tekin?… Sitä ei voisi huomata…
— Ei voisikaan hänen läsnäollessaan… Se tuottaisi hänelle liiaksi huvia… Mutta jäljestäpäin minä otan hyvitystä ja vapisen kuin haavan lehti! Se on totisen totta!… Tänäänkin aamiaispöydässä, kun hän hyökkäsi Josef-paran kimppuun en minä tahtonut sanoa mitään… vaan hillitsin mieleni… ja leukapieleni iskeytyivät kiinni suussani olevaan luumuun… En sano muuta!… Näithän itse, mitenkä minä sitten pakenin eteiseen pakahtuakseni siellä kaikessa rauhassa…
Sitten hän jatkoi vakavana:
— Katsohan Untuva… Sinun pitäisi kertoa pikku huolesi veljelleni…
— Mitä ihmettä!… — huudahti Coryse ällistyneenä.
— Juuri veljelleni!… Sinun olisi uskottava hänelle surusi ja pelkosi…