— Kas vaan!… Mainiota!… He tahtovat esittää hänet suvulle… pakottaa minut myöntymään!…
— Mutta eihän häntä tarvitse esittää meille… Me tutustuimme häneen jo silloin, kun hänet määrättiin tänne… ja siitä on jo aikaa…
— Siitä on vuosi!… sillä muistan selvästi, miten Marc setä ensimmäisen kerran toi hänet meille päivällisille, ja minä istuin hänen vieressään… Minulla oli silloin vielä lyhyet hameet… Hän puhui minulle koko ajan vain hevosista ja metsästyksestä… Kylläpä se päivällinen oli rutikuiva!…
— Untuva! — sanoi rouva de Launay moittivasti. — Sinä käytit taas niin rumaa sanaa!…
Tyttö hämmästyi:
— Rumaa sanaa?… Mitä sanaa?… Oi!… Kutsutteko te "rutikuivaa" rumaksi sanaksi?… Kylläpä te sitten olette huolellinen, Mathilda-täti!…
— Mitä sinä et ole!… Äitisi on oikeassa moittiessaan sinun tapojasi ja kieltäsi… Niin… Sinulla on nulikan tavat ja sinä puhut niinkuin katupojat…
— Herranen aika!… hehän olivatkin ainoat, joiden puhetta minä viitsin pienenä kuunnella… Ei ole minun syyni, etten minä koskaan osannut sanoa sanaakaan de Lussyn serkuille… tai kenraalin "pikku neideille" — kuten Claudinen oli tapana sanoa — jotka tulivat seurustelemaan kanssani puettuina silkkihameisiin ja hiukset käherrettyinä!… Turhaan minä kiusasin mielikuvitustani… istuin heidän edessään kädet heiluen ja nauraen vimmatusti… ja olin vihainen itselleni… mutta en voinut sille mitään!… He puhuttelivat minua aivan niinkuin minua oli opetettu puhumaan… enkä minä ymmärtänyt heitä!… He tekivät viittauksia!… ja minä menin aivan pyörälle päästäni!… Minusta se oli niin hullua!… Oli aivan kuin me olisimme esittäneet jotakin huvinäytelmää… Eikö niin, Albert-setä?… Ymmärrättehän te?…
— Ymmärrän… ymmärrän… Mutta älä puhu niin paljon… ja syö paistiasi muuten se jäähtyy…
— Se on hyvää joka tapauksessa!… häränpaisti on, niin hyvää!… sitäkään me emme koskaan syö kotona!…