— Niinkö! — ja kuitenkin te minun mielestäni sovitte mainiosti yhteen!… — vastasi Untuva tarttuen vanhan setänsä käsivarteen astuakseen saliin.
— Olen tilannut vaunut puoli yhdeksäksi… — sanoi rouva de Launay. — Minun täytyy mennä pukeutumaan…
— Vaunut?… Tällaisella ilmalla?… ja kahtasataa metriä varten?… Mutta äkkiä hän oivalsi:
— Tuo ei mitenkään voi olla teidän oma keksintönne!… Lyön vetoa, ettei se ole teidän keksintönne?…
— Se on todellakin äitisi toivomus…
— Että teidän on saavuttava vaunuissa… koska teillä on kauniit hevoset… ja kaikki näkevät ne, kun vieraat lähtevät yhtaikaa!… Hän tahtoo häikäistä herra d'Aubièresin silmät… tunnen tuon!… Se on noita hänen ikuisia juoniaan ja kujeitaan!…
Launayn vanhusten pukeutuessa istui Untuva korkeassa nojatuolissa katsellen hellin silmäyksin suurta salia, missä hän oli muinoin niin usein leikitellyt. Hän rakasti tuota vanhaa empiirityylistä huonekalustoa vaskisfinksineen ja sen utrechtilaisia samettipäällyksiä kanariankeltaisin juovin; pieniä mataloita lattiaan päättyviä, valkoiseen laudoitukseen kätkettyjä kaappeja, joiden päällä hän oli säilyttänyt lelujaan; kaunista Ludvig XVI:n aikaista laudoitusta, joka oli niin puhdas ja hymyilevä puistoissa kisailevine satyyreineen ja nymfeineen, joita Claudine nimitti "miehiksi ja naisiksi, jotka kutittavat toisiaan seinällä"; vanhaa pöytäkelloa kotkineen, ja noita ikäviä ja ihastuttavia Sèvresin maljakoita…
Täällä Untuva eli uudestaan aikaisimman lapsuutensa suloiset päivät, ja hänen äänensä oli vakuuttava, kun hän huokasi vanhusten kutsuessa häntä lähtemään:
— Oi!… Kylläpä täällä sentään on hirveän hyvä olla!…
Heidän saavuttuaan Brayien asuntoon syöksyi hän sedän ja tädin ohitse ylös portaita huutaen: