Marc de Bray purskahti nauramaan; ja hänen kälynsä kääntyi raivoissaan hänen puoleensa:
— Voisi todellakin luulla, että te koetatte tehdä hänet vielä naurettavammaksi ja sietämättömämmäksi kuin hän nyt jo on…
— Minäkö!… virkkoi Marc-setä ällistyneenä.
— Niin, te juuri!… te, joka nauratte kaikille hänen typeryyksilleen… ja näytätte pitävän niitä hupaisina!…
Hän aikoi jatkaa korottaen jo äänensä kesken hiljaisuutta. Mutta Untuva, harmissaan siitä, että häntä täten julkisesti arvosteltiin, ehdotti nenä pystyssä taisteluun valmiina:
— Kenties olisi parasta jatkaa keskustelua… eikä kiinnittää huomiota minuun?…
Salin puutarhaan vievä ovi oli auki. Odottamatta ehdotuksensa tekemää vaikutusta juoksi hän ulos ja astui alas penkereelle, missä häntä odotti Gribouille, hänen paras ystävänsä, suunnaton vanttera verikoira, säyseä, mutta julman näköinen.
Yö oli kirkas, vaikkakaan kuuta ei näkynyt. Se oli tuollainen kostea, tuoksuava yö, joita Coryse rakasti. Gribouillen seuraamana poistui hän rakennuksen luota suunnaten askeleensa puutarhan perukkaan. Valkoisten petuniain voimakas tuoksu houkutteli häntä. Saavuttuaan tuon pitkän kukkalavan luokse, joka loisti kalpeana keskellä tummaa nurmikkoa, kumartui hän sieraimet avoinna kukkia kohti, ja hänet valtasi halu kieritellä hyvänhajuisten kukkien päällä, jotta voisi paremmin hengittää niiden tuoksua. Mutta hän ajatteli:
— Minä tekisin niille pahaa!…
Sillä Untuva, joka varmasti uskoi kukkien kärsivän, kosketteli niitä vain äärettömän keveästi ja hellän hienotunteisin käsin.