— Entä nyt, mitä sinä nyt sanot?…
— No niin, — vastasi tyttönen purskahtaen nauramaan — sanon vain, että minä olen aivan kuin puusta pudonnut!…
Ja välittämättä äitinsä uhkaavista katseista hän jatkoi rauhallisesti:
— Niin… Hän on vähintään neljänkymmenen vuoden vanha, tuo herra d'Aubières, koska hän jo on eversti… Sitä paitsi saattaa hän olla häijy… Ja olen kuullut alinomaa sanottavan, että hänellä on kovin vähän omaisuutta!…
Markiisitar mittasi tytärtään kiireestä kantapäähän ja sanoi halveksivasti:
— Kas! se vielä puuttui!… Nyt hän tahtoo saada rahojakin!…
Coryse ravisti harvinaisen vaaleaa päätänsä.
— Oi! en suinkaan!… Rahoista minä en välitä… siinä tapauksessa nimittäin, etten ole herttua… herttuatar, aioin tietysti sanoa… Katsokaa… Suuri arvonimi ja köyhyys tekevät yhdessä vain naurettavan vaikutuksen… Enhän toki tarkoita sentään, että minä omasta puolestani kiiruhtaisin kätkemään arvonimen, jos minulla olisi sellainen syntymästäni, kellariini vain sentähden, etten ole rikas… En!… Tuo arvonimeni kyllä varmaankin kiusaisi minua… mutta kantaisin sitä joka tapauksessa… koska se ei olisi oma vikani… Mutta eihän hänen herttuallinen arvonsa sitä paitsi ole ainoa syy kieltooni…
— Hänen ammattinsa tähdenkö sinä siis?… — Ennen kaikkea herran itsensä tähden…
— Mutta sinähän olet sanonut ainakin sata kertaa, että herra d'Aubières on ihastuttava… ja että sinä pidät hänestä paljon…