— Herranen aika!… Sinähän käyt kuin luistimilla!…
Untuva työnsi ulos vanhan palvelijan, joka ihan hämmentyi liukkaalla parketilla pienten, neliskulmaisten, sinne tänne siroitettujen mattopahasten keskellä, ja huusi nauraen hänen jälkeensä:
— Kas niin…! Laputa nyt tiehesi!… Muuten saat vielä aikaan onnettomuuden!…
Jeanin poistuttua alkoi Untuva kävellä edestakaisin vastaanottohuoneessa, jossa hän nyt seisoi ensimmäistä kertaa. Hän ei ollut ennen käynyt Pont-sur-Sarthen jesuittain uudessa komeassa asunnossa muualla kuin kappelissa, minne äiti oli puoliväkisin vienyt hänet mukanaan johonkin hienoon iltarukoukseen. Rouva de Bray oli sitä mieltä — eikä muuten siinä erehtynytkään — että vaikkakin jokaiselle oli eduksi usein nähdä jesuiittoja, niin oli kuitenkin hänelle vielä edullisempaa usein tulla nähdyksi heidän seurassaan. Koko ylhäinen seurapiiri — nuoriso mukaan luettuna — tungeskeli näissä rukoushetkissä, joissa ne hienoston herroista ja naisista, joilla oli kaunis ääni, esittivät laulua, ja jesuiitta-isien kappelin tribuuni oli nähnyt monen avioliiton alkuvaiheet ja useiden rakkaussuhteiden kehittymisen.
Coryse oli alussa ollut hyvin tyytymätön ollessaan pakotettu käymään tällaisissa ikävissä tilaisuuksissa, joita hän sitäpaitsi piti sangen epäpyhinä, mutta vähitellen olivat nuo hänen silmäinsä edessä punoutuvat pikku juonet alkaneet häntä huvittaa. Hän huomasi heti tuon käynnissä olevan sekä hengellisen että maailmallisen kilpailun. Hän tiesi, että sitä isää, joka oli eniten "kysytty", muut isät kadehtivat harmissaan hänen menestyksestään; ja että se ja se hieno ja varakas katumuksentekijätär pääsi mihin aikaan hyvänsä rippituoliin, joka oli vain määrättyinä tunteina avoinna vaatimattomammille syntisille.
Ja odottaessaan isä de Ragonia — suosituinta hienonmaailman isää —, joka mielellään odotutti itseään, Untuva vertasi tätä suurta, hymyilevää palatsia, jonka englantilainen mukavuus oli kätketty rakastettavan ja itsetietoisen vakavuuden taakse, siihen synkkään ja likaiseen taloon, mihin kirkkoherra kolmine apulaisineen oli ahdettu. Hän ajatteli lapsen teräväjärkisyydellä, että joskin Pont-sur-Sarthen "hienoon maailmaan" kuuluvat ihmiset tunsivat hyvästi tien tänne, niin köyhät tunsivat varmasti vielä paremmin tien tuohon toiseen paikkaan. Hänestä tuntui siltä kuin ne suuret summat, mitkä tänne kertyivät testamenttien, lahjojen ja keräysten muodossa, eivät koskaan jättäisi tätä rakennusta, kun sitävastoin nuo suurella vaivalla kootut vähäiset almut vain valuisivat tuon pienen, harmaan talon lävitse siellä alhaalla…
Untuva halveksi vaistomaisesti ihmisiä, jotka "panivat kirstun pohjaan". Tuo sana kartuttaa, jota hän kuuli lausuttavan ympärillään maaseudulle ominaisella kunnioituksella, oli hänestä inhoittava ja vastenmielinen, ja hän tuumi, että tässä uudenuutukaisessa talossa luultavasti kartutettiin paljon ja lahjoitettiin pois hyvin vähän, ainakin köyhille. Hän katseli harppaillessaan edestakaisin vastaanottohuoneessa valkoisen muurin aukkoja, ja hänestä ne muistuttivat pankin kassaluukkuja. Ja jesuiitat, jotka tavantakaa nopeasti kulkivat liukuvin ja arvokkain askelin pitkän huoneen poikki näyttivät hänestä pikemmin kauppapalvelijoita kuin hengenmiehiltä. Tässä luostarissa kaikki puhui hänelle maailmasta eikä mikään Jumalasta.
Jonkun ajan kuluttua tuli Coryse kärsimättömäksi.
— Tämäpä nyt on!… Enhän minä voi odottaa ikuisesti!… Kello on kohta neljä!… Minun on mentävä kouluun!…
Hän astui ikkunan luo ja näki Jeanin nukahtaneen eräälle puutarhapenkille. Vanha kuski oli ensiksi istunut kunnollisesti suorana kuin muinoin pukillaan, nyt hän painostavan ilman vaikutuksesta vaipui hiljaa kokoon jalat ojennettuina ja pää nuokkuen. Ja isät, jotka aika-ajoin kulkivat ohitse matkalla kappeliin, käänsivät ihmetellen terävät ja hieman hermostunee kasvonsa tuota vanhaa miestä kohden, joka nukkui penkillä juopuneen asennossa. Heidän mykkä harminsa huvitti suunnattomasti tyttöä, eikä hän enää ollut ensinkään ikävissään, kun samalla kertaa kuivahko ja lempeä ääni hänen takaansa sai hänet kääntämään päänsä.