— No niin… Olen kuuleva teitä heti rippituolissani…
— Mutta… — vastusti Untuva. — En minä tullut ripittäytymään…
— Vähät siitä!… Rippilapseni odottavat jo minua… En voi enää viivytellä…
Coryse säikähtyi tietäen saavansa odottaa tuntikaupalla tuossa uudessa, hirvittävän uudessa kappelissa, missä loistavat kultaukset kirkuivat lehväköynnösten räikeää vihreyttä vastaan, kappelissa, missä silmä ei voinut levätä ainoassakaan lempeässä tai rauhallisessa näyssä; missä ihmisen oli mahdoton vaipua hartauteen tai rukoilla kuiskinan ja kahinan keskessä. Ja pelko auttoi häntä keksimään keinon, joka saattaisi päästää hänet pälkähästä.
— Vai niin!… Hyvä on!… Odotan siis kappelissa!… Oi! siellä on niin hauska odottaa… Kaikki naiset puhuvat niin äänekkäästi!…
Arvattavasti ei isä de Ragon ollut varsin halukas luovuttamaan Untuvan pilkallisille korville tuon "vihkivesi-sammakoiden" joukon tunnustuksia, kuten tyttö oli heitä sangen epäkunnioittavasti nimittänyt, sillä äkkiä hän muutti mieltään sanoen, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut:
— Samapa se… Voin kuulla teitä täällä… koska te nähtävästi toivotte sitä…
Ja muuttaen äänensä hän jatkoi raukeasti ja hiljaa:
— Kuulen teitä, tyttäreni… Mitä teillä on sanottava?…
Coryse vastasi päättävästi: