— Minullako?… Ei niin mitään!… Luulin, että te sanoisitte minulle jotakin?…
Isä de Ragon, joka oli tottuneempi puolusteluun kuin hyökkäykseen, epäröi hetkisen, mutta alistui sitten tähän äänilajiin:
— Rouva äitinne on ilmoittanut minulle Aubièresin herttuan pyytävän teidän kättänne… ja teidän nähtävästi suhtautuvan hänen kosintaansa… joskaan ei kielteisesti… niin kuitenkin…
— Oi! voitte varsin hyvin sanoa kielteisesti!…
Jesuiitta ei ollut koskaan lausunut Untuvalle tämän seuratessa rouva de Brayta muuta kuin joitakin jokapäiväisiä tervehdyssanoja, joihin tyttö puolestaan oli vastannut joko yksitavuisesti tai vaikenemalla. Hän ällistyi sentähden hieman tästä vapaasta kielenkäytöstä, johon hänen tavalliset vieraansa eivät olleet häntä totuttaneet.
Syntyi hetken hiljaisuus.
— Entä sitten?… kysyi Untuva suorasukaisesti.
— Niin — jatkoi isä de Ragon, jota tämä asiallinen kysely hämmensi — yllämainittu kosinta… joka imartelisi jokaista nuorta tyttöä, on teille, ei ainoastaan mairitteleva, vaan myöskin odottamaton… Teillä ei ole omaisuutta…
— Tiedän sen!…
— Aubièresin herttua arvelee, että vaikkakaan hän ei ole rikas, hänellä kuitenkin on riittävästi kahdelle… Hän osoittaa… pyytäessään kättänne… kaunista epäitsekkyyttä…