— Paitsi kenties silloin, jos on kysymys kukkasista… ja taivaasta… ja puroista… On totta, että minä niin mielelläni paneudun pitkäkseni maahan ja uneksin katsellen kaikkea tuota… Mutta vaikkakin otaksuisimme, että minä siis olen tuntehikas mitä luontoon tulee… ja eläimiinkin, jos niin tahdotte… niin ihmisten suhteen?… oh! pahuus olkoon… minä en missään tapauksessa ole tuntehikas!…
Perinjuurin hämmästyneenä tällaisesta puheesta isä de Ragon kysyi, hymyillen hyväntahtoisen halveksivasti ohuilla ja nyrpistyneillä huulillaan:
— Kuka on teitä oikeastaan kasvattanut, rakas lapseni?…
Tyttö vastasi olematta huomaavinaan pistosta:
— Nykyjään isä ja Marc-setä kasvattavat minua… Aikaisemmin se oli setä ja täti de Launayn huolena…
Ja jesuiitan haeskellessa nimeä muististaan toistaen itsekseen: "de Launay"?… lisäsi Untuva nauraen:
— Oi, teidän ei kannata vaivata päätänne!… He eivät käy teidän luonanne!… He eivät ole sellaista väkeä!… He ovat kaksi rauhallista ja yksinkertaista vanhusta… jotka elävät syrjässä… käyden vain kirkossaan!… Mutta suokaa anteeksi… Te sanoitte… silloin kun minä katkaisin puheenne… että minä olin tuntehikas… Sen tähdenhän minä juuri keskeytinkin teidät…
— Aioin vain sanoa teille, että kaikki nuoret tytöt muodostavat itselleen jonkinlaisen ihanteen… ihanteen, jota he yrittävät sovelluttaa joka paikkaan… ja jota he eivät tapaa milloinkaan elävässä elämässä…
— Minulla ei ole mitään ihannetta…
— Se on hyvä, oikein hyvä!… sillä silloin te voitte harkita vapaasti ja täysin kylmäjärkisesti kaunista tulevaisuutta, joka avautuu teille, jos menette naimisiin d'Aubièresin herttuan kanssa…