Ja huomatessaan jesuiitan yrittävän tehdä kieltävän liikkeen jatkoi hän:
— Niin juuri!… Tiedänhän sen erinomaisen hyvin!… Minä en miellytä teitä, eikä teillä ole mitään syytä tuntea harrastusta minun asioihini… Mitä te minulle sanotte, sen sanotte aivan yksinkertaisesti sentähden, että äitini on pyytänyt teitä sanomaan ne sanat…
— Puhun vakaumukseni mukaan…
— Olkoonpa niinkin… mutta vakaumuksenne perustuu äitini selityksiin, ja hän on sanonut teille, että koska minä olen köyhä, niin en voi odottaa pääseväni hyviin naimisiin… ja että tämä nyt kyseessäoleva avioliittotarjous on loistava… jonka johdosta, edellyttäen etten minä ole rikas, te neuvotte minua menemään naimisiin sellaisen herran kanssa, jota en voi rakastaa tai ainakaan en voi rakastaa niin, kuin minä tahtoisin rakastaa tulevaa elämänkumppaniani…
— Lapseni, te erehdytte… Neuvon teitä menemään Aubièresin herttualle vain sen tähden, että hän on hyvin arvossapidetty ja ylhäissyntyinen… sekä myöskin erinomaisen hyväsydäminen mies… Antaisin saman neuvon, vaikka te olisitte hyvin rikaskin…
— Kaikkea vielä!… Ei tässä maailmassa!… Ensinnäkin, jos minä olisin hyvin rikas, te… sen sijaan, että pakottaisitte minut ottamaan herra d'Aubièresin, niin säästäisitte minut…
Hänen pysähtyessään kysyi isä de Ragon:
— Kenelle minä säästäisin teidät?…
— Jollekin entiselle oppilaallenne, joka olisi joutunut rahapulaan… tai pelannut… tai muuta sellaista… Niin!… Siitä alkaen kuin olen ruvennut kiinnittämään huomiota ympäristööni… olen nähnyt sen aina olevan tapana tässä kaupungissa… ja olen iloinnut siitä, ettei minulla ole ollut rahoja!… Oi!… Te osaatte kyllä auttaa omianne!… Te ette ole huonoja ystäviä!…
Peläten puhuneensa liikaa kohotti Untuva katseensa miltei arasti jesuiitan puoleen. Mutta hienot, vakavat kasvot olivatkin heltyneet.