— Mutta enhän minä tahdo sinua…
— Tahdotpas!… sinä tahdot… Ja minä olen vain kuudentoista ja puolen vuoden vanha!… Rukoilen sinua!… Jätä minut rauhaan!… Anna minun elää täällä vielä…
Hän keskeytti puheensa ja laskien sormillaan jatkoi:
— … viisi vuotta… ei aivan viittäkään vuotta… Sitten menen tieheni… Lupaan sen sinulle… Lupaan sen sinulle…
Lempeät sinisilmät himmenivät, ja lasihelmien kaltaiset pyöreät kyynelet vierivät muuttamatta muotoaan pitkin Corysen raikkaita poskia.
Corysande d'Avesnes, jota kutsuttiin Coryseksi tai vielä tavallisemmin Untuvaksi, oli jäntevä ja notkea tyttönen, lähempänä lasta kuin neitosta. Hänellä oli vielä jäljellä lapsuuden kulmikkuus ja epäsuhtaisuus sekä pienokaisten läpikuultava iho — iho, jonka alla virtasi punertava hohde. — Hänen sopusuhtaiset ja vilkkaat, ehkä hieman kömpelötkin, suurta koiranpenikkaa muistuttavat liikkeensä kiusasivat hänen äitiään miltei yhtä paljon kuin hänen huolimaton puhetapansa.
Markiisitar de Bray, ollen sangen itserakas, piti yleensä kaikkia niitä, joiden kanssa hän yhteiskunnallisen asemansa tähden oli pakotettu seurustelemaan, alempina ja mitättöminä olio-raukkoina, joille hän teki suuren kunnian alentumalla heidän tasolleen. Hän oli koko elinikänsä halveksinut ja kiusannut noita yksinkertaisia ja hyviä ihmisiä, jotka häntä ympäröivät. Hänen ensimmäinen uhrinsa oli kreivi d'Avesnes, Corysen isä, joka oli keksinyt kuolla jo kahden vuoden avioliiton jälkeen, sitä ennen hankittuaan maailmalla vastapainoa sietämättömälle kotielämälleen. Hänen leskensä, jolle ei ollut jäänyt varoja, oli sijoittunut tyttärineen erään sedän ja tädin luokse, jotka jumaloivat lasta ja kasvattivat häntä aina äidin toiseen avioliittoon saakka. Mitä rouva d'Avesnesiin tuli, kävi hän setä ja täti de Launayn kodissa vain lyhyillä vierailuilla. Hän matkusteli alinomaa viettäen aikansa Pariisissa tai ystäviensä luona, koska hän ei voinut — omien sanojensa mukaan — tottua maalaiselämään.
Eräällä tällaisella käynnillään Pont-sur-Sarthessa hän kohtasi herra de Brayn. Tämä oli melko rikas ja sangen komea mies. Rouva d'Avesnes alkoi jo vanheta ja ymmärsi, että hänen kauneutensa, joka riippui vain hänen tuoreudestaan ja loistostaan, saattoi äkkiarvaamatta kadota. Sen sijaan, että hän olisi asettunut samoihin suhteisiin markiisiin kuin niin moneen muuhunkin, hän johdatti vähitellen viimeisen ihailijansa hyvin varovaisesti ja hyvin taitavasti avioliittoon. Hän tyytyi hallitsemaan Pont-sur-Sarthessa, koska ei voinut loistaa muualla, ja meni naimisiin herra de Brayn kanssa julistaen kuuluvasti tekevänsä tämän uhrauksen vain turvatakseen tyttärensä tulevaisuuden.
Ja nyt alkoi tuolle miesraukalle sama hirveä elämä, huutoja ja äänettömyyttä, kohtauksia ja sovintoja, kuin hänen edeltäjälleen sekä täti ja setä de Launaylle, jotka kärsivät kaiken rakkaudesta pikku "Untuvaan" ja joista oli hirveintä joutua tytöstä eroon.
Mutta rouva de Bray säästi kuitenkin tyttärelleen pahimmat juonittelunsa. Tämän lapsen luonteenlaatu loukkasi lakkaamatta hänen paikoitellen ahdasmielisiä, paikoitellen suunnattoman laveita periaatteitaan. Silmittömästi ihaillen aateluutta, — kuten myös rahojakin saatuaan itse niitä, — rakastaen yli kaiken komeutta ja teennäisyyttä, ei hän antanut anteeksi Coryselle tämän yksinkertaisia tapoja ja välitöntä luonnetta, joita hän ei ensinkään ymmärtänyt. Kun markiisittarella ei suoraan sanoen ollut mitään synnynnäistä sivistystä, oli hän luonut sen itselleen monilukuisten erilaisten ja tyhjänpäiväisten esikuvien mukaan. Hän oli ammentanut puheensa teatterista ja mielipiteensä romaaneista. Ja ollen pohjaltaan vailla ajatuksen ja tunteen hienoutta hän sovitti huonosti käytäntöön kaiken tuon, mitä hän ei ollut oikein hyvin käsittänyt, ja sai aikaan — yrittäessään esimerkiksi esiintyä traagillisena — suunnattoman koomillisen vaikutuksen, joka ärsytti Untuvaa mielettömiin riemunpurkauksiin.