— Tarkoituksenne on ilmoittaa minulle, ettette te tahdo, eikö niin?
— Niin… — änkytti Untuva kärsien kovasti ajatellessaan suurta surua, joka hänen nyt täytyi aiheuttaa. — Olen kovin paljon ajatellut eilisillan jälkeen… ja ymmärrän, etten voi mennä teidän kanssanne naimisiin… Pidän teistä paljon, sittenkin!… Pidän teistä sydämeni pohjasta… ja olen aivan onneton siitä, että minun on annettava teille tällainen vastaus… Mutta parempi on sanoa se ennemmin kuin vasta jälkeenpäin, eikö totta?…
Herttua ei vastannut mitään. Coryse ei voinut nähdä häntä pimeässä, mutta hän tuli kovin alakuloiseksi, arvatessaan vastauksensa koskeneen kovasti herttuaan.
— Rukoilen teitä… — pyysi hän pannen lempeästi kätensä herra d'Aubièresin käsivarrelle… Älkää tulko noin surulliseksi!… Ensinnäkin minä en ansaitse sitä!… Olen kiivas, tyhmä ja huonosti kasvatettu… Minulla on "kaikki Avesnes-suvun viat", kuten äidilläni on tapana sanoa!… Ja toiseksi en minä yhtään kelpaisi everstin rouvaksi!… enkä maailman-naiseksi missään suhteessa… En osaisi sopivasti keskustella… en ottaa vastaan… en olla rakastettava epämiellyttäviä henkilöitä kohtaan… enkä uskotella typerille pitäväni heitä erittäin henkevinä… Minä en ole mikään nainen… olen villi… luotu elämään vain kukkien ja eläinten parissa…
Äkkiä hänen äänensä vaihtoi väriä, ja hän huudahti:
— Niin eläimet!… Missä kummassa on Gribouille?… En ole nähnyt sitä aamiaisen jälkeen… Onkohan se karannut?…
Ja hän lähti juoksemaan ruohokentän poikki talleihin päin. Hetken kuluttua palasi hän yhä juosten, jäljessään Gribouille, joka pyrki hyppäämään hänen olkapäilleen.
— Suokaa anteeksi… — virkkoi hän aivan hengästyneenä. — Suokaa anteeksi, että minä jätin teidät näin… Mutta pelkäsin niin Gribouillen puolesta!… Eihän se ole riittävä syy!… Minun ei olisi pitänyt… kesken vakavaa keskustelua… Mutta, nyt te näette… sellainen minä juuri olenkin!… Kun herttua ei vastannut, kysyi hän tunkien katseellaan pimeyteen:
— Ettekö te enää ole siellä?…
— Kyllä… — änkytti hän tukahtuneella äänellä, kyllä… minä olen täällä…