Hän oli istuutunut lehtokujan viereen muutamalle ruohokummulle. Untuva lähestyi häntä arvaten hänen itkevän.
— Mitä!… sanoi hän tuskaisena. — Mitä!… Itkettekö te?…
Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että tämä mies joka aina oli hänestä tuntunut niin suurelta… miltei vanhalta, voisi itkeä.
Hämmästyneenä ja kuohuksissaan istahti tyttö hänen viereensä.
— Jumalan tähden!… — virkkoi hän itsekin itku kurkussa. — Jumalan tähden!… Jumalan tähden!…
Hän ei keksinyt muuta sanottavaa. Hän joutui aivan pyörälle päästään. Hän piti itseään hirvittävän pahana ja typeränä kiusatessaan tätä hyvää olentoa, joka nyyhkytti hiljalleen hänen vieressään.
Coryse ei voinut sietää ajatusta, että joku kärsisi hänen puolestaan tai hänen tähtensä. Hän kärsi tuhat kertaa mieluummin itse. Ja äkkiä hänen päähänsä juolahti jotakin:
"Totisesti, olkoon menneeksi!… Kerron hänelle, mitä nyt ajattelen… Ja sitten… jos hän kuitenkin tahtoo… menen hänen kanssaan naimisiin…"
— Kuulkaahan… — hän sanoi heleällä äänellään, joka liikutti niin syvästi herttuaa, — kuulkaahan minua hetkinen… ja koettakaa ymmärtää minua… jos suinkin vain voitte… Olen kyllä tekevä parhaani, mutta luultavasti se ei sittenkään tule oikein selväksi… On niin vaikeata puhua kaikesta tästä!… Ja jos me emme olisi pimeässä vaan auringossa… jos minä näkisin teidän kasvonne, ja te näkisitte minut… niin en uskaltaisi sinä ilmoisna ikänä!… Mutta ensiksi, pyydän teitä… Lakatkaa itkemästä noin… Se on minusta niin hirveää!…
Ja kun herttua vastaamatta sanaakaan jatkoi itkuaan, polvistui Untuva äkkiä hänen eteensä: