— En kai minä ole syynä siihen… että te olette nähnyt kaunista unta?… tarkoitan, ettenhän minä suinkaan liene uskotellut teille tahtovani mennä naimisiin kanssanne?… tai koettanut saada teitä pitämään minusta toisin kuin kiltistä tytöstä pidetään… vai kuinka?…
— Ette suinkaan!…
— Sepä hyvä!… Katsokaa, jos olisin tehnyt sen… tietysti huomaamattani… niin olisin onneton… perin onneton… sillä minusta on katalaa kiemailla ihmisille, ja iskeä silmää… luulotellakseen heille, että he ovat miellyttäviä… tai että itse haluaa heitä miellyttää… eikä sitten välittää heistä hitustakaan… katalaa… juuri katalaa!…
Ja hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
— Niin näen aina meneteltävän ympärilläni… Mutta minä en tahdo tehdä niin…
— Te sanoitte äsken — virkkoi herttua, joka vähitellen alkoi palautua entiselleen, — aikovanne ilmoittaa minulle, minkätähden ette tahdo tulla vaimokseni…
— Niin… mutta en oikein uskalla selittää teille sitä!… En tiedä elämästä muuta, kuin mitä voin arvata, eikä se ole paljoa… Mutta kuitenkin kuulen keskusteluja… Siinä kuiskaillaan… Siinä mainitaan erinäisiä nimiä… Ja kun meillä on tanssiaiset, niin huomaan pientä lemmenpeliä… paljon pieniä luvattomuuksia… En puhu nuorista tytöistä… Nuoret tytöt tehkööt, mitä haluavat… Se ei ole ensinkään sopimatonta, eikö totta, koska he eivät ole naimisissa?… Ei… Puhun rouvista… Jotkut heistä pettävät miehiään… Ja tuo pettäminen… En oikein tiedä missä se alkaa ja mihin se loppuu… mutta pidän sitä hyvin pahana…
— Epäilemättä se onkin pahaa!…
— No niin, siinä näette!… Katsokaa, minä olen aivan varma siitä, että jos nyt menisin teidän kanssanne naimisiin… niin minä joskus tulisin pettämään teidät…
— Mutta… — änkytti herra d'Aubières ällistyneenä — kuinka te voitte olla noin varma siitä?…