— En käsitä, missä minä olen!… — sanoi hän Untuvalle, joka odotti häntä lehtokujan päässä. On aivan kuin minä istuisin jossakin kuopassa… Ja kuta enemmän koetan nousta sieltä, sitä syvemmälle minä vaivun…
Untuva ojensi kätensä ja herttua tarttui niihin hypähtäen jaloilleen. Mutta tyttökin oli lähestyessään tuntenut maan vaipuvan jalkojensa alla.
— Mitä kummaa tämä on?… — virkkoi hän koskettaen paikkaa, minkä herra d'Aubières juuri oli jättänyt.
Sitten hän suoristihe nauraen:
— Oi!… Sehän on kukkien hautausmaa!… Te olette istunut sen päällä!… Ja minä olen juuri tänä aamuna pitänyt hautajaiset… Se on aivan pehmeä…
Herttua kysyi:
— Mikä hautausmaa…
— Kukkien hautausmaa… Niin… Älkää puhuko siitä kotona… He pilkkaisivat minua… Tiedänhän sen olevan tyhmää… Mutta minä rakastan kukkia niin kovasti!… En voi nähdä, mitenkä ne peittyvät lokaan kuollessaan…
Untuvalla oli todellakin ollut aikaisimmasta nuoruudestaan saakka hautausmaa, minne hän hautasi kuihtuneet kukkansa. Hän ei voinut nähdä niiden viruvan kaduilla ja tunkioilla. Ajatus, että joku kukkanen tahraantuisi, että jalat sitä tallaisivat, hameet laahaisivat tai tomuluudat lakaisisivat, oli hänestä sietämätön. Talvella hän poltti ne huoneensa suuressa takassa viritettyään siihen suunnattoman valkean, mikä söi ne yhtenä humauksena. Mutta kesällä, kun tätä apukeinoa ei ollut, hautasi hän ne huolellisesti puutarhan perälle salaa peläten äitinsä toruja ja Marc-sedän leikinlaskua.
— Ettehän te vain kerro sitä kellekään?… — toisti hän hyvin levottomana; — lukuunottamatta Gribouillea ei kukaan tiedä sitä, ei kukaan… Ja minä suuttuisin hirveästi, jos he rupeaisivat minua pilkkaamaan… En mistään suuttuisi niinkuin siitä… Sillä minä tietäisin heidän olevan oikeassa… Sehän onkin naurettavaa…